Hän loi katseensa alas käsiinsä. Ne vapisivat hiukan. Se oli kostoa yöllisistä hurjasteluista.
Hän painoi kämmeniään toisiaan vastaan hillitäkseen niiden onnetonta vapisemista. Eikö hänessä ollut Jumala?…
Kohottaessaan taas päätään hän kohtasi keisarinnan avuttoman, surullisen katseen.
Hymy oli kadonnut Aleksandra Feodorovnan huulilta.
"Tahdon vilpittömyys? Japanilaissotakin aloitettiin vastoin keisarin aikomuksia", sanoi hän väsyneesti.
"Mutta keisarin aikomukset oli tehty mitättömiksi. Häntä pidettiin verkkoon kiedottuna. Väärät profeetat. Ei kukaan suojellut häntä…"
"Ei kukaan suojellut häntä", toisti keisarinna hiljaa.
Munkin lumoava ääni antoi hänen usein epäjohdonmukaiselle, lavertelevalle puheelleen omituisen merkityksen. Hänen silmiensä välähtely ei enää tehnyt keisarinnaa levottomaksi. Eikö hän neuvonut säilyttämään rauhaa? Eikö hän ollut pelastaja, keisarin hyvä enkeli?
Huomatessaan Maria Feodorovnan kysyvän katseen, hän nousi hitaasti. Kumartui munkin käden yli, saman käden, jota kaikkien venäläisten hallitsija suuteli…
Hän teki sen aivan vaistomaisesti. Sen tunteen johtamana, että tuo mies oli suojelija, pelastaja. Syvän, epämääräisen kiitollisuudentunteen kehoituksesta…