Yleensä näytti Rasputinin läsnäolo saaneen aikaan käänteen parempaan päin keisarinnan voinnissa…
Aleksandra Feodorovna itsekin tunsi sen. Siperialaisen raaka voima, hänen omaan itseensä perustuva, pettämätön varmuutensa oli kuin voidetta avoimiin haavoihin. Hänen "Jumala on minussa" teki todistukset ja vastaväitteet voimattomiksi, kaikki panettelut ja viekkaat salajuonet tehottomiksi.
Kaikkien muiden arvaillessa ja epäillessä hän antoi varmuutta, muiden pelätessä häneltä sai lepoa.
Keisarinna oli tahtonut olla yksin. Mutta kuun kumotus lumisessa yössä, joka harmaana huursi Eremitaashin hopeahohtoisten seinien takana, teki hänet surulliseksi ja karkoitti ajatukset, niin että ne mustien lintujen tavoin lentelivät sinne tänne.
Hän kutsutti Annushkan luokseen. Kunnes tämä tulisi, Aleksandra
Feodorovna meni perintöruhtinaan makuuhuoneeseen.
Aleksei makasi selällään ja hengitti syvään ja rauhallisesti. Pitkät silmäripset varjostivat kalpeita, viime kuukausina painuksiin menneitä poskia. Mutta nuo hirveät kouristukset, kuume — kaikki nuo vanhan bojarisuvun hiipivät ja salassa vaanivat perimykset oli Rasputinin läsnäolo saanut vaimentumaan. Heikkoina, yhä heikompina ne ilmaantuivat epämääräisten ajanjaksojen kuluttua ja hävisivät heti, kun starets laski kätensä pojan pään päälle. Aleksandra Feodorovna kumartui nukkuvan lapsen puoleen.
Perillinen! Sen uuden, henkisen Venäjän hallitsija, jota Rasputin julisti! Kuinka oli hänen elämänsä kuluva? Onnellisestiko? Näiden muurienko sisäpuolella, jotka vielä kuiskailivat palkattujen murhaajien salaisista askelista? Satojen neuvonantajien ympäröimänä, joista ei ainoakaan ihminen voinut sanoa, kuinka moni heidän joukossaan oli kavaltaja?
Väsyneenä, kyllästymisen piirre huulien ympärillä, hän astui sivulle.
Poika liikahti. Hänen untaan ei saanut häiritä. Onnellista, onnellista unta!…
* * * * *