"Rasputinilla on mahtavia vihollisia", kertoi neljännestuntia myöhemmin Annushka, joka väsymyksestä väristen kyyrötti tuolilla kamiinin ääressä ja piti mustaa samettipukuaan tiukasti kiedottuna hentojen jäsentensä ympärille.
Keisarinnan myöhäinen kutsu oli säikähdyttänyt hänet hereille hehkuvista unelmista. Hän oli uneksinut Rasputinista, jonka nimi nyt tuli hänen huuliltaan tasaisesti tipahtelevien sadepisaroiden tavoin.
Aleksandra käänsi olkapäitään kohauttaen kalpeat kasvonsa häneen päin.
"Vihollisia? En luule tuntevani ketään, joka olisi kyllin mahtava hänet voittamaan."
"Siksipä yhdytään liittoon…"
Keisarinnan huulille ilmestyi pilkallinen hymy.
"Onko mahdollista liittoutua Jumalan kanssa Jumalaa vastaan?"
"Mutta ohranan päällikkö…"
Aleksandra Feodorovna nauroi. Tylysti ja soinnuttomasti. Uurteet suun ja sierainten välillä tulivat teräviksi ja muistuttivat tuota kauheaa sairautta Livadiassa.
"Ohrana voi olla siunauksellinen laitos. Suuriruhtinaan [Sergei Aleksandrovitshin. — Eräiden huhujen mukaan oli ohranan jäseniä mukana salaliitossa.] kuoleman jälkeen en ole siihen enää luottanut. Sano vain minua epäilijäksi, Annushka. Ja minun mielestäni Rasputin…"