Mutta kun Rasputinin laimentumaton talonpojanvaisto alkoi vainuta vastapuoleen vallan kasvavan, oli profeetan ääni äkkiä vaiennut.
Hän vetäytyi takaisin, vaikeni… Antoi keisarin näennäisesti tahallaan luisua suuriruhtinas Nikolai Nikolajevitshin käsiin.
Kävi samoin, kuin oli käynyt muutamia vuosia sitä ennen. Äkisti liekkiin leimahtanut kansallistunto sai ihmeellisesti kaikki kansalliset voimat liittymään yhteen. Yksinvalta-aate sai vielä kerran uutta voimaa… Vielä kerran ilmautui keisarille tilaisuus valloittaa takaisin kansansa sydämet, jotka hänen vuosikausia kestänyt kylmäkiskoisuutensa ja anteeksiantamattomat poliittiset virheensä olivat hänestä vieroittaneet.
Hän jätti tilaisuuden käyttämättä, antoi osan hallitsijan kansansuosiosta siirtyä suuriruhtinas Nikolai Nikolajevitshille, jonka häikäilemätön luonne erinomaisesti kävi yhteen kansan keinotekoisesti kiihoitetun mielialan kanssa.
Rasputinin ääni oli vaiennut.
Muutamat näennäiset saavutukset Itä-Preussissa suurennettiin vaikuttaviksi voitoiksi, jotka häikäisivät keisarin heikot aivot.
Sotapuolue riemuitsi, ja Nikolai Nikolajevitsh oli päivän sankari.
Aleksandra Feodorovna eli näinä aikoina kuin unessa, jonkinlaisessa huumeessa.
Uuden Venäjän ensimäiset askeleet…?
Hänen surullinen, kivettynyt hymyilynsä oli kuin synkkä ennustus näiden aikojen äärimmilleen kohonneessa tilassa. Se häiritsi ja oudostutti. Ihmiset vaativat riemua, hurmausta, jotakin tavatonta.