Hän oli kuohuksissaan!
Hän hengitti kiivaasti, ja hänen otsansa hehkui kuin kuumeessa.
Syynä siihen oli hänen tilansa ja viime tuntien ponnistukset: Muulloinkin hän tunsi olevansa muukalainen, mutta ei silti koditon. Tänään, kesken kaikkia nuoria, tuskallisen suloisia äitiydentunteitaan, hän oli kuin irtireväisty lehti, joka ajelehtii tummalla virralla tuntemattomia päämääriä kohti. Saksanmaa oli kaukana, ja hän oli yksin vieraan, tylsästi kummastelevan kansan keskellä, joka kutsui häntä keisarinnakseen. Joka tänään oli odottanut tsaarinistuimen perijää ja olkapäitään kohauttaen vastaanottanut tiedon keisarillisen prinsessan syntymästä. Vieras ja koditon! Anteeksisaanut ja surkuteltu!…
Aleksandra Feodorovna tunsi kyynelten taas tulevan. Hän kätki kasvonsa pieluksiin…
Keisari nousi hoitajattaren viittauksesta. Äänettömänä hän poistui huoneesta. Pysähtyi ovelle vielä hetkeksi ja kuunteli.
Ei mitään! — Pielukset tukahduttivat pettymyksen nyyhkytykset. Hoitajattaren hiljaiset askelet kuuluivat pehmeästi ja hyväätekevästi. Ulkona kasteli viileä, pehmytpisarainen syksyinen sade palatsin ikkunoita. Suurina; äänettöminä kyynelinä putoilivat pisarat vanhojen, melkein lehdettömien vaahteroiden kalvakankeltaiseen lehvikköön.
Blagovieshtshenskin Jumalan äiti!…
Keisari hymyili…
* * * * *
Kirjastohuoneessa odotti Pobjedonostsev.