"Sallikaa minun, lähinnä keisarillisen perheen jäseniä, ensimäisenä onnitella teidän keisarillista majesteettianne."
Hän puhui hitaasti ja hiukan värähtelevän arvokkaasti kuten hänen korkealle iälleen sopi. Mutta älykkäässä, vanhassa päässä syvällä olevien silmien katse oli pistävä kuin kyykäärmeen. Keisarin oli, kuten aina Pobjedonostsevin läheisyydessä ollessaan, pakostakin taisteltava vastenmielisyyden tunnetta vastaan. Hänen hymyilynsä, kun hän kiitti, oli laimea ja väkinäinen. Hän tunsi kirkkoruhtinaan korkean otsan takana vaanivan kysymyksiä, joiden vastauksista hän ei vielä ollut selvillä…
Varovasti tutkistellen Pobjedonostsev ryhtyi koskettelemaan odotetun perintöruhtinaan syntymän johdosta suunniteltua armahdusjulistusta.
Hän näki keisarin otsan rypistyvän. Pilkallinen, riemuitseva hymy leikitteli ukon ohuiden, askeettisten huulien ympärillä. —
Nikolai Aleksandrovitsh karkoitti torjuvin kädenliikkein manifestiajatuksen mielestään.
Ei tänään… ei!… Hän oli kiihoittunut, viettänyt yön valvoen ja rukoillen ja tunsi vielä odottamattoman pettymyksen synnyttämää tuskaa ikäänkuin raukeutena jäsenissään.
Ei tänään!…
Eikö voitaisi odottaa siihen päivään asti, jolloin vastasyntynyt suuriruhtinatar otetaan oikeauskoisen kirkon helmaan?…
Pobjedonostsevin ohuthuulinen suu ei nauranut enää.
"Teidän keisarillisen majesteettinne armo ei milloinkaan tule liian myöhään."