Hän laski kuihtuneet, sormuksilla koristetut kätensä selvästi eroittuvine sinisine suoniverkkoineen ristiin kepin norsunluukahvalle — hänen oli jo kymmenen vuotta kävellessään tarvinnut nojata keppiin.
"Teidän keisarillinen majesteettinne antaa armonsa runsaudensarven tuhlaten vuotaa sekä hyville että pahoille."
Keisarin kalpeat kasvot punehtuivat hiukan.
"Tahdon, että minuun luotetaan", sanoi hän hiljaa.
"Tahdon —" hän hymyili itsekseen ikäänkuin jokin suloinen näky olisi väikkynyt hänen edessään — "päättää työn…"
"Kenen työn?"
"Vapauttaja-tsaarin."
Pobjedonostsev oli vaiti. Hänen luiset, kepin luukahvaa pitelevät sormensa vavahtivat väkisinkin. Seuraavassa hetkessä ne olivat taas liikkumattomat kuin maaorjat, jotka ovat tottuneet alistumaan herransa tahtoon.
"Teidän majesteettinne keisarillisen isoisän kaatoi murhaajan käsi", sanoi vihdoin yliprokuraattori. Hän lausui viimeiset sanat hyvin hitaasti omituisen teräväliä, kirkkaalla äänellä.
Keisarin kasvot olivat taas saaneet tavallisen väsyneen kalpeutensa. Hänen hartiansa liikahtivat ikäänkuin hän olisi tahtonut karkoittaa ajatuksistaan painostavan mielikuvan.