"Tahdon elää ja kuolla Venäjän hyväksi. Kuolintapa on yhdentekevä."
Hänen äänensä oli laimea ja soinnuton kuin särkyneen lasin särähdys. Hän tunsi vanhuksen älykkäiden kasvojen pergamentti-ihon takana piilevän sanattoman vastustuksen ja katseli häntä huolimattoman uhmaavasti, ylemmyytensä tuntien.
Yliprokuraattori hieroi kuivaa etusormeaan kepinkahvan hopeasilaukseen kiinnitetyllä, sileäksi hiotulla, verenpunaisella rubiinilla.
"Ei kukaan ylevistä hallitsijoistamme olisi puhunut toisin. Ei ainoakaan."
Hänen suupielissään karehti jo taas hymy, tuollainen merkillinen, ärsyttävä hymy, jolla vanhus vastaa pojan haaveksiviin unelmiin. —
Mitäpä muuta tämä keisari olikaan kuin tyhmä poika, joka tavoitteli pilviä? Narri! Sokea! — Haaveilija, joka tahtoi itselleen hakata omat tiensä risukon puhki.
Kova, valju suu hymyili ylenkatseellisesti.
Sinä revit sormesi okaissa, Nikolai Aleksandrovitsh. Sinä olet näkevä, että mushikkaa on kuritettava piikkiruoskalla, jos mieli hänet pysyttää kesynä. Sinä saat sen kokea…
Konstantin Pobjedonostsevin vahva puoli oli se, että hän taisi niinä hetkinä, jolloin toisen tahto oli ratkaiseva, tekeytyä myöntyväiseksi.
Hän kysyi hiljaisesti: