Hän odotti Pobjedonostsevia. Ainoata, johon hän luotti. Ei hänen kirkollisen virkansa vuoksi. Hänen vihansa tähden, joka paloi hänessä liekkinä, kyllin voimakkaana polttaakseen tuhaksi uuden hallituksen ja syöstäkseen Venäjän uudelleen mustan taantumuksen kitaan. Hänen vihansa tähden…
Maria Feodorovnan suupielissä värähteli.
Hän hymyili itsekseen, koetti voittaa vavistuksen, joka sähkövirran tavoin ehtimiseen kulki hänen ruumiinsa läpi.
Levollisuutta! Levollisuutta!…
Pobjedonostsev saapui täsmällisesti, levitti luopumismanifestin, johon oli vielä tehty joitakuita pikku muutoksia, keisarinnan eteen, selitti tyynellä äänellä vaarallisen pelin viimeiset, ratkaisevat siirrot.
Hän poistui myöhään äitikeisarinnan luota, jonka kimaltelevissa, tummavarjoisissa silmissä kuvastui salaista pelkoa…
Huomenna…!
Varhaisena aamuhetkenä oli parooni Freedericks mennyt keisarin luo, vaatinut Ivan-vanhusta herättämään hänen majesteettinsa ja anonut kiireellistä neuvottelua.
Keisari oli viettänyt rauhallisen yön. Kipu otsan takana oli hävinnyt.
Edellisenä iltana hän oli jutellut keisarinnan kanssa, ilmaissut iloisen hämmästyksensä sen johdosta, että oli tänä tuskan aikana alati tavannut hänet vuoteensa äärestä.