Ja Aleksandra Feodorovna, joka oli kiitollinen hänen ilostaan ja tunnustuksestaan, oli pakottanut hymyn valjuille huulilleen.
"Me pysymme aina yhdessä, Nikolai. Kaikista vaaroista huolimatta.
Pysymme eroamattomina."
Keisari ei käsittänyt häntä. Eikö ollut hassutusta onnistuneen leikkauksen jälkeen puhua vaaroista?…
Aleksandra Feodorovna oli viettänyt unettoman yön, kuunnellen herkin korvin pienimpiäkin risahduksia, jotka palatsin hiljaisuudessa saivat eloa, ikäänkuin tulikipinöiden tätinä.
Raskaana, mustana ja tähdettömänä ympäröi kesäyö Pienen Nevan pinnalla leikkiviä tulia. Se tuntui loppumattomalta, uupumattomalta epämääräisessä harmaudessaan. Kulkuvartion askelet kajahtelivat alakuloisina pimeydestä.
Vilunväreet puistattivat Aleksandra Feodorovnaa.
Millä hetkellä tahansa saattoi tuo kammottava tulla… Millä hetkellä tahansa…
Se ei tullut. Tunnit kuluivat hitaasti, ja korkeiden kaari-ikkunain takaa pilkisti aamun kalpeansinertävä sarastus.
Parooni Freedericks tuli…
Neuvottelu, johon keisari vain vastahakoisesti oli myöntynyt, kesti kauan. Toipuville tavallisen unteluuden valtaamana hän pelkäsi kaikkea kiihoittumista, joka saattoi pakottaa hänet toimimaan. Kuunteli alakuloisena uskottunsa sanoja, joiden merkitystä hän ei vielä täysin tajunnut.