Tuo sana, edistys, jota vanha-aika ei tuntenut, tulee tästä lähin olemaan pyhä sana ihmiskunnalle. Siihen sisältyy täydellinen yhteiskunnallinen, valtiollinen ja uskonnollinen uudistuminen.
Antiikki, muinaisten Itämaiden ihmiset ja pakanalliset uskonnot luottivat kohtaloon, sattumaan, salaperäisiin, käsittämättömiin voimiin, jotka mielivaltaisesti hallitsivat ihmisten kohtaloita vuorotellen luoden ja hävittäen kenenkään saattamatta ymmärtää, kehittää tai jouduttaa niiden toimintaa. He uskoivat, että ihmisen oli mahdotonta löytää mitään kestävää ja jatkuvaa maan päällä. He uskoivat, että kansat olivat tuomitut ainaisesti kiertämään eräitten yksilöiden täällä muodostamaa piiriä, että ne kohosivat, nousivat ylöspäin vallan kukkuloille, laskeutuivat sitten alaspäin vanhuuden tullen ja poistuivat palajamatta. Ahtaiden aatteiden ja tosiseikkojen piiri edessään, tuntematta ollenkaan historiaa oman maansa ja useinpa oman kaupunkinsa rajojen ulkopuolella, pitivät he ihmiskuntaa ainoastaan ihmislaumana, jolla ei ollut omaa elämää, eikä omia lakeja, ja johtivat käsityksensä siitä vain niistä tuloksista, joita he yksilöitä tarkastelemalla saivat.
Tällaisen opin seurauksena oli taipumus hyväksyä olemassa olevat seikat sellaisinaan niitä häiritsemättä, tai toivomatta muutoksia niihin. Missä olosuhteet olivat luoneet tasavaltaisen hallitusmuodon, siellä olivat ihmiset tasavallan kannattajia, missä yksinvalta hallitsi, siellä he olivat alistuvia, edistyksestä välinpitämättömiä orjia. Mutta sittenkun he huomasivat, että ihmiskunta kaikkialla sekä tasa- että itsevaltaisen hallitusmuodon alla oli jaettu joko neljään luokkaan niinkuin Itämailla, tai kahteen, vapaihin ja orjiin, kuten Kreikassa, hyväksyivät he luokkajaon, tai uskon kahdenlaatuisiin ihmisiin. Niinpä Plato ja Aristoteleskin, kreikkalaisen maailman mahtavimmat nerot, hyväksyivät sen. Teidän luokkanne vapauttaminen olisi tällaisten ihmisten keskuudessa ollut aivan mahdotonta.
Ne miehet, jotka Jeesuksen sanoille perustivat uskonnon, korkeamman kuin muinaisten Itämaiden tai pakanoiden uskomukset, aavistivat hämärästi, mutta eivät voineet käsittää edistys-sanassa piilevää pyhää aatetta. He ymmärsivät ihmisrodun ykseyden, lain yhtenäisyyden ja ihmisen täydellistymismahdollisuudet. Mutta he eivät ymmärtäneet millä voimilla täytettäisiin se, minkä Jumala on ihmiselle antanut, eikä tapaa millä se tapahtuisi.
He rajoittuivat siis johtamaan elämän hallinnon yksilö-tutkimuksistaan. Ihmiskunta kokonaisruumiina oli tuntematon heille. He tunsivat kaitselmuksen ja asettivat sen entisen, sokean sallimuksen sijaan, mutta he pitivät sitä yksilön suojelijana, eikä ihmiskunnan lakina. Heidän mielentilansa, äärettömän täydellistymisaatteen, jonka he olivat aavistaneet, ja yksityisen lyhyen, surkean elämän tietoisuuden välillä hoippuen, loi tarpeen keksiä välittävä määritelmä niille, siis Jumalan ja ihmisen välille. Ja kun he eivät olleet käsittäneet aatetta ihmiskunnasta kokonaisuutena, turvautuivat he jumalallisen lihaksitulemisen ajatukseen. He selittivät, että usko tuohon lihaksitulemiseen oli ihmisille ainoa pelastuksen, voiman ja armon lähde.
Aavistamatta sitä jatkuvaa ilmestystä, joka ihmiskunnan kautta siirtyy Jumalasta ihmiseen, uskoivat he ainoaan välittömään ilmestykseen, joka oli tapahtunut määrätyllä hetkellä Jumalan erikoisesta suosiosta. He käsittivät sen siteen, mikä Jumalassa yhdistää ihmiset toisiinsa, mutta he eivät käsittäneet sitä, mikä yhdistää heidät täällä maan päällä ihmiskunnan nimessä. Sukupolvien jatkuvaisuus oli sangen pienimerkityksinen niille, jotka eivät saattaneet käsittää, kuinka sukupolvi vaikuttaa toiseen. He totuttautuivat siis jättämään ne huomiotta ja pyrkivät erottamaan ihmisen maailmasta ja ihmiskuntaa kokonaisuutena koskevista asioista, nimittäen lopulta maata, jonka he jättivät vallassa oleville mahdeille, vain katumuksen laaksoksi, asettaen sen vastakohdaksi taivaan, jonne ihmisen tuli kohota armon ja uskon avulla, mutta josta hän niitä paitsi oli ijankaikkisesti karkoitettu.
Koska ilmestys heidän mielestään oli ollut välitön, kerta kaikkiaan, määrätyllä hetkellä tapahtunut, päättivät he, ettei siihen voi lisätä mitään, ja että tuon ilmestyksen säilyttäjät olivat erehtymättömiä. He unohtivat, että Jeesus juhlallisena hetkenä, ylevällä tulevaisuuden näkemyksellä oli sanonut: Minulla on vielä paljon sanomista, mutta ette voi nyt kantaa. Vaan koska se tulee, totuuden Henki, hän johdattaa teitä kaikkeen totuuteensa; sillä ei hän puhu itsestänsä, vaan mitä hän kuulee, sitä hän puhuu.[5] Näihin sanoihin sisältyy ennustus edistyksen aatteesta ja totuuden jatkuvasta ilmestymisestä ihmiskunnan välityksellä, oikeutus sen tunnussanan, jonka uudelleen heräävä Rooma on tarjoava Italialle sanoissa "Jumala ja kansa", tasavaltaisten julistusten otsakkeihin kirjoitettuina. Mutta ne miehet, jotka kannattivat keskiaikaisia uskomuksia, eivät voineet sitä käsittää. Aika ei vielä ollut täyttynyt.
Pakanuutta seuraavien uskontojen koko järjestelmä lepää nyt esittämillämme perusteilla. On selvää, ettei teidän vapautustanne täällä maailmassa voi perustaa niihin.
Kolmetoista vuosisataa sen jälkeen, kun mainitsemamme Kristuksen sanat olivat lausutut, kirjoitti eräs italialainen, suurin kaikista italialaisista, seuraavat totuudet: "Jumala on. Maailmankaikkeus on Jumalan ajatus, sen vuoksi on maailmankaikkeuskin yksi. Kaikki tulee Jumalasta. Kaikilla on suurempi tai pienempi osa jumalallisesta luonteesta, vastaten tarkoitusta, joihin ne ovat luodut. Ihminen on jaloin luoduista. Jumala on valanut häneen enemmän omaa luontoaan kuin muihin. Kaikki, mikä Jumalasta tulee, pyrkii kohti sen saavutettavissa olevaa täydellisyyttä. Ihmisen täydellistymiskyky on rajaton. Ihmiskunta on yksi. Jumala ei ole tehnyt mitään tarpeetonta, ja koska on olemassa vain yksi ihmiskunta, täytyy kaikilla ihmisillä olla yksi ainoa tarkoitus, tehtävä, joka on loppuun saatettava kaikkien yhteistyöllä. Ihmisrodun tulee siis työskennellä liitossa, niin että kaikki siinä hajallaan olevat voimat saavuttaisivat mahdollisimman korkean kehitysasteen toiminnan ja ajatuksen maailmoissa. Siinä on siis ihmisrodun yhteinen uskonto."
Se mies, joka toi ilmi nämä ajatukset, oli nimeltään Dante. Jokaisen Italian kaupungin, kun Italia on vapaa ja yhtynyt, tulisi pystyttää patsas hänelle, koska noissa ajatuksissa piilee tulevaisuuden uskonnon siemen. Hän kirjoitti ne latinan- ja italiankielisissä teoksissa nimeltä De Monarchia ja Il Convito. Ne ovat vaikeita käsittää, eivätkä nekään, jotka sanovat itseään oppineiksi, nykyään ole pitäneet väliä niistä.[6] Mutta älyn maailmoihin kylvetyt aatteet eivät koskaan voi kuolla. Toiset korjaavat niiden sadon, vaikkapa olisivatkin unohtaneet niiden alkuperän. Ihmiset ihailevat tammea, mutta kukapa muistelisi terhoa, josta se versoi.