Mutta päivä päivältä harveni sankarien joukko. Ranskassa pääsi katolinen puolue voitolle, ja piiritystä jatkettiin. Äkkiä kieltäytyi Garibaldikin tottelemasta Rosellia ratkaisevalla hetkellä, ja heinäkuussa päätti Kansalliskokous antautua. Mazzini vastusti viimeiseen saakka: "Monarkia voi antautua; tasavalta voi vain kuolla ja todistaa asiansa oikeutta marttyyriuteen saakka." Silloin lähti Garibaldi joukkoineen, häntä ajettiin takaa, ja hän sai kärsiä kovaa, menettäen rakkaan vaimonsakin Comacchion soissa. Toiset johtajat kaatuivat tai ammuttiin. Mazzini piiloitteli Roomassa vielä muutaman päivän, pelastuen kuin ihmeen kautta. Hänen päänsä oli harmaantunut kahdessa kuukaudessa, hänen kasvonsa olivat vanhentuneet, mutta sielussa kyti yhä, ankarasta pettymyksestä huolimatta, entinen tuli. Ääni kajahti varmalta ja tyyneltä, silmä oli kirkas, vaikka surullinen. Hänen elämänsä suurin ja kirkkain unelma oli loppunut, ja taas alkoi taistelu, taas oli edessä köyhyys ja maanpako.
* * * * *
Suuren pettymyksensä jälkeen pakeni Mazzini nopeasti Sveitsiin ja sieltä Englantiin jatkamaan entistä elämäänsä — suojellen pakolaisia, kirjoitellen yhä aatteittensa puolesta, m.m. sarjan kirjeitä "Italian kansalle" vv. 1861-71.
Vanhat ystävät ottivat hänet avosylin vastaan, ja yleensä herätti hän yhä enenevää huomiota Englannin älykkäimpien, sivistyneimpien piirien keskuudessa. Swinburne lauloi hänen kunniakseen, ja häntä ympäröi liehakoiva, imarteleva ihailijajoukko. Mutta hänen mielensä paloi yhäti Italiaan. Hän koetti saada Englantia "siveellisesti kannattamaan" sen asiaa, hän perusti "Italian ystävien" seuran, johon suuri joukko ajan merkittävimpiä vapaamielisiä kokoontui. Sitäpaitsi järjesti hän entiselle ohjelmalleen uskollisena kapinoita siellä täällä; niistä kuitenkin oli enemmän vahinkoa kuin hyötyä, kun toiset miehet olivat toisin keinoin ryhtyneet ajamaan Italian asiaa.
Cavour ja Viktor Emmanuel, diplomaatti ja sotilas, toteuttivat sen, mitä ihanteen mies oli aavistellut. Italia vapautui, Italia yhtyi. Mutta se, ettei Italiasta tullut tasavaltaa, suretti Mazzinia syvästi hänen viimeisinä vuosinaan, eikä hän koskaan lakannut ponnistelemasta tämän ihanteen puolesta. Vielä nytkin on Mazzinin nimi Italian tasavaltalaisten huulilla, vielä nytkin on ihmisiä, jotka sitä hänen esimerkkiään seuraten ihanteena tavoittelevat. Ja tasavallan puolustajana, tasavaltaisen oppisuunnan julistajana on Mazzinin nimi jäänyt historiaankin.
Sosialismin historiassa hän myöskin joskus vilaukselta näyttäytyy. Siihen vaikutti tietysti hänen toimintansa alempien kansanluokkien, varsinkin työläisluokan kohottamiseksi, ja tapaammehan esim. "Ihmisen velvollisuuksissa" monta ajatusta, jotka nykyinen sosialismi on hyväksynyt, kuten aatteet työnjaosta ja palkan suhteesta tehtyyn työhön, kansojen veljeydestä, yhteiskuntaluokkien suhtautumisesta toisiinsa j.n.e.
Mutta Mazzini oli ennen kaikkea ihanteen mies, uskonnollisen ihanteen. Kaikki oikeutemme ja velvollisuutemme johtaa hän Jumalasta ja Hänen laistaan. Se, mikä sosialismissa näytti kallistuvan materialismiin, oli hänelle kauhistus.
Hän ei myöskään hyväksy yksityisen omaisuuden hävittämistä, todistaen terävästi ja selvästi, että maailmasta silloin, yksityisen yritteliäisyyden lakatessa, katoisi myöskin edistymisen halu. Jokainen eläisi itsekseen harrastuksetonta, harmaata elämää, mikä lopulta veisi epätoivoon ja anarkiaan.
Sellainen ei ole Mazzinin tulevaisuusihanne. Pateettisin sanoin lausuu hän julki uskontunnustuksensa "Ihmisen velvollisuuksien" viimeisillä sivuilla: "Minä uskon elämän ikuiseen kehitykseen Jumalan luomissa, ja mietteen ja toiminnan edistykseen, ei ainoastaan menneen, vaan myöskin tulevan ajan ihmisten keskuudessa… Minä uskon yhdistymiseen ainoana keinona, mitä meillä on edistyksen täyttämiseksi, ei ainoastaan siksi, että se monistuttaa tuottavien voimien toiminnan, vaan myöskin sen vuoksi, että se tuo lähempään yhteyteen kaikki ihmissielun erilaiset ilmiöt ja asettaa yksilön elämän yhteiselämän yhteyteen."
Näin ei hänen työnsä kohdistu ainoastaan Italiaan, vaan koko ihmiskuntaan. Kun Mazzini eli, oli hänen nimensä kuin sotahuuto, joka sai tyrannit kaikkialla maailmassa vapisemaan. Sanotaan, että hänen kuolemansa oli mieluinen tapaus monille Euroopan kruunatuista ja kruunaamattomista hallitsijoista. Oma kansansa kunnioittaa häntä kansallissankarinaan Garibaldin rinnalla. Kun hän kuoli, v. 1872 matkalla kotimaassaan, saateltiin hänet juhlallisesti hautaan kotikaupunkinsa kuuluisalle kirkkomaalle, äitinsä viereen, ja kun hänen syntymänsä satavuotismuistoa juhlittiin, oli kuningas ministereineen läsnä, kouluissa vietettiin juhlia ja hänen muistopatsaansa oli kiedottu Italian ja Englannin lippuihin.