Marinelli. Ihan se.
Ruhtinas. Sanalla sanoen … (juosten hakemaan kuvaa, ja antaen sen Marinellin käteen) Tuossa!… Tämäkö Emilia Galotti?… Sano vielä kerran tuo sinun saakelin "Ihan se", ja lyö samassa puukkoki sydämmeeni.
Marinelli. Ihan se!
Ruhtinas. Noh, pyövelin ruoka!… Tämäkö?… Tämä Emilia Galotti tulee tänä päivänä…
Marinelli. Kreivinna Appianiksi!… (Tässä tempaisee ruhtinas muoto-kuvan takaisin Marinellin kädestä ja viskaa sen syrjään.) Vihkiäiset tapahtuvat hiljaisuudessa, hänen isänsä maa-tilalla Sabionetassa. Puoli-päivän rinnassa lähtevät äiti ja tytär, kreivi ja kenties pari ystävää sinne ulos.
Ruhtinas (joka epäilyksissä heittäkse tuoliin). No, niinpä olenkin onnetoin. Enkä tahdo tästä-lähden enemmin elääkkään!
Marinelli. Mutta mikä teillä on, armollinen herra?
Ruhtinas (töydäten taas häntä vastaan). Kavaltaja! … mikäkö minulla on?… Niinpä noh, minä rakastan häntä; minä jumaloitsen häntä. Tottahan sen tietänette! tottahan jo aikaa sitte lienette sen tietäneet, kaikki te, joiden mielestä minun pikemmin pitäisi ikuisesti kantaman tuon hölmön Orsinan häpeällisiä kahleita!… Mutta, että te, Marinelli, joka niin usein olette vakuuttaneet minua vilpittömästä ystävyydestänne, … oi, ruhtinaalla ei ole ystävää! ei voi olla ystävää!… että te, te, niin kavalasti, niin pahan-elkisesti olette voineet aina tähän asti salata minulle sen vaaran, joka uhkasi minun rakkauttani: jos minä sen teille konsana anteeksi annan, … niin elköön annettako niin syntiäni anteeksi!
Marinelli. Tuskin löydän sanoja, ruhtinas, … jos antaisitte tilaa siihen … osoittaakseni teille hämmästystäni… Te rakastanette siis Emilia Galottia?… Vala siis valaa vastaan. Jos minä tästä rakkaudesta olen niin vähintäkään tietänyt, niin vähintäkään aavistanut; niin elkööt enkelit eikä pyhät minusta mitäkään tietäkö!… Saman tahtoisin vannoa Orsinanki sielun puolesta. Hänen luulonsa väikkyy tykkynänsä toisilla matkoilla.
Ruhtinas. Noh, suokaa sitten anteeksi, Marinelli; … (heittäiden hänen syliinsä) ja surkutelkaa minua.