Klaudia. On puhunut hänen ihanuutestansa niin monilla ylistys-sanoilla…
Odoardo. Ylistys-sanoilla?… Ja kaikkea tätä kerrot sinä minulle ihastuksen tapaan? Ah, Klaudia, tyhmä, turhallinen äiti!
Klaudia. Kuinka niin?
Odoardo. No hyvä, no hyvä! Tuokin on niin päättynyt… Haa! kuin vaan kuvittelen mieleeni… Se olisi juuri se kohta, jossa kuolettavimmin saatan haavoitettaa!… Yks hekkuman orja, joka ihmettelee, himoitsee… Klaudia! Klaudia! paljas ajatus panee minun vimmaan… Sinun olisi pitänyt paikalta ilmoittaa se minulle… Mutta, en tahtoisi mielelläni tänä päivänä sanoa sulle mitäkään pahoittavaa. Ja sen tekisin (Klaudian tarttuessa hänen käteensä), jos mä kauvemmin viipyisin… Sentähden laske minut! laske minut!… Jumalan halttuun, Klaudia!… Tulkaa onnellisesti jälestä!
Viides kohtaus.
Klaudia Galotti.
Millinen mies!… Ah, sitä tylyä siveyttä!… jos se muutoin ansainnee tätä nimeä… Kaikki on sen mielestä luultava, kaikki nuhdeltava… Eli jos tämä on tuntea ihmisiä: kuka toivoisi heitä tunteakseen?… Mutta mihinkä se Emiliaki jäi?… Ruhtinas on isän viha-mies: sentähden … sentähden, jos hän on silmin mielistynyt tyttäreen, niin on se vaan isää häväistäksensä.
Kuudes kohtaus.
Klaudia Galotti. Emilia.
Emilia (töydäisten sisään hädän hämmästyksissä). Jumalan kiitos! Nyt olen turvassa. Vai onko hän minua kenties seurannut? (Viskaten silmikkonsa taakse-päin ja nähden äitinsä.) Onko hän, äiti kulta? onko hän?… Ei, no kiitos Jumalan!