Klaudia. Mikä sull' on hätänä, tyttäreni? Mikä sulla on?
Emilia. Ei mitään, ei mitään…
Klaudia. Ja katsot niin tuimasti ympärilles? Ja vapiset joka jäsenessä?
Emilia. Mitä ei minun ole täytynyt kuulla! Ja missä, missä sitten on täytynyt se kuullani!
Klaudia. Minä olen luullut olevasi kirkossa…
Emilia. Juuri siellä! Mitä on ilkeydelle kirkko ja alttari?… Ah, minun äitini! (Viskauden hänen syliinsä.)
Klaudia. Puhu, tyttäreni!… Lopeta mun pelkoni… Mitä pahaa on voinut siellä, pyhillä paikoilla, sinulle tapahtua?
Emilia. Ei koskaan olisi minun hartauteni pitänyt olla syvemmän ja palavamman, kuin tänä päivänä; ei koskaan ole se ollut vähemmin sitä, mitä sen tuli olla.
Klaudia. Me olemme ihmisiä, Emilia. Rukouksen lahja ei ole alati vallassamme. Taivaalle on tahtoa rukoilla jo rukoileminenkin.
Emilia. Ja tahtoa syntiä tehdä jo syntiä tekeminenkin.