Klaudia. Sitä Emiliani ei ole tahtonut!
Emilia. En suinkaan, äitiseni; niin syvään armo ei toki antanut minun upota… Mutta, että toisen ilkeys voipi tehdä meitä, vasten tahtoamme, rikokseen osallisiksi!
Klaudia. Malta mielesi!… Toinnu mitä mahdollista… Sano kerrassaan, mikä on tapahtunut?
Emilia. Ikään olin langennut polvilleni … etempänä alttarista, kuin muutoin on tapani … sillä minä tulin liian myöhäiseen. Ikään rupesin ylentämään sydäntäni, kuin joku ajettui ihan taakseni! Niin ihan taakseni! En voinut väistäidä en edes, en syrjään, … kuinka mielelläni tahdoinkin; pelvosta, että toisen hartaus voisi häiritä minunkin… Hartaus! se oli pahin mitä pelkäisin… Mutta, eipä aikaakaan, niin kuulen lähellä korvaani, … syvän huokauksen perästä … ei jonkun pyhän nimen! … vaan, … elkää vihastuko äiti kulta … teidän oman tyttärenne nimen!… Minun nimeni!… Ah, että ankarin ukon jylinä olisi estänyt minua enemmän kuulemasta!… Se puhui kauneudesta, rakkaudesta… Se valitti, että tämä päivä, joka on tekevä minun onneni, … jos se sen muutoin tehnee … oli hänen onnettomuutensa iäksi päättävä… Se rukoili minua … kuullahan täytyi minun tämä kaikki. Mutta en katsonut taakseni; en ollut kuulevinani… Mitä taisin minä muuta?… Rukoilla hyvää Enkeliäni lyömään minua kuuroudella; ja vaikka, vaikkapa iäks' päiväksi!… Sitä rukoilin; se oli ainoa, mitä taisin rukoilla… Viimein tuli aika palata kotiin. Pyhä toimitus päätettiin. Minä vapisin kääntäidä. Minä vapisin silmätä sitä, joka rohkesi tehdä tämän ilkimystyön. Ja kuin käänsime, kuin näin hänen…
Klaudia. Kenenkä, tyttäreni?
Emilia. Arvatkaapas, äitiseni; arvatkaa… Minä olin vajota maan poveen… Hänen itsensä.
Klaudia. Kenenkä, hänen itsensä?
Emilia. Ruhtinaan.
Klaudia. Ruhtinaanko! Ah, siunattu olkoon isäsi malttamattomuus, joka ikään oli täällä, eikä tahtonut sinua odottaa!
Emilia. Isäni täällä? … ja ei tahtonut minua odottaa?