Klaudia. Jos sinä vielä hämmästyksissäs' olisit antanut hänenki kuulla tämän!
Emilia. Entäpä sitten, äitini? … Mitä moitittavaa hän olisi minussa voinut löytää?
Klaudia. Ei mitäkään; yhtä vähän kuin minussakin. Ja kuitenki, kuitenki… Haa, sinä et tunne isääsi! Vimmassansa hän ei olisi eroittanut rikoksen viatointa esinettä rikkojasta. Tässä mielessänsä olisin minä hänestä ollut syynä siihen, mitä en voinut, en estää, en aavistaa… Mutta vielä tyttäreni, puhu vielä! Kuin ruhtinaan tunsit… Minä arvaan olleesi tunnossa kyllä, yhdellä silmäyksellä osottaakses hänelle sen ylönkatseen, jonka hän ansaitsee.
Emilia. En ollut, äiti kulta! Sen silmäyksen perästä, jolla mä hänen tunsin, ei ollut minulla sydäntä, toista häntä kohtensa luoda. Minä pakenin…
Klaudia. Ja ruhtinas jälestäs…
Emilia. Jota en tiennyt, kunnekka kirkon pylväästössä tunsin jonkun tarttuvan käteeni. Ja hänen sitten! Häpeästä täytyi minun tauvota: irroittaidu hänestä taas olisi kääntänyt puoleemme ohitse-käypien liiemmäisen huomion. Tämä oli ainoa arvelu, johonka kykenin … eli joka taasen muistiini juohtuu. Hän puhui; ja minä olen vastannut häntä. Mutta … mitä hän puhui, mitä minä olen vastannut; … jos se vielä juohtuu mieleeni, niin tahdon sen teille puhua äitini. Nyt en kaikesta tästä tiedä niin mitäkään. Aistini olivat heittäneet minun… Turhaan muistelen, mitenkä lienen pääsnyt hänen käsistänsä ja pylväästöstä. Vasta kadulla löydän hänen taas; ja kuulen hänen tulevan takanani; ja kuulen hänen yhtenä minun kanssani rientävän taloon, minun kanssani astuvan rappuita ylös…
Klaudia. Pelvolla, tyttäreni, on oma erikoinen luontonsa … En ole ikänäni unhottava, millä katsannolla lennähdit sisään… Ei; niin kau'as hän ei tohtinut toki seurata sinua… Hyvä jumala! jos isäsi tietäisi tämän!… Kuinka eikö hän jo julmistunut, kuin vaan kuuli, ruhtinaan sinua äskettäin ei ilman mielistyksettä nähneen!… Kuitenkin, ole huoletoin, tyttäreni! Pidä sitä unena, mikä on sattunut. Siitä onkin oleva vielä vähemmän seurantoa, kuin unesta. Sinä pääset tänä päivänä kerrassaan kaikki paulat ja väijymykset.
Emilia. Mutta, eikö niin, äitini? Kreivin pitää saaman tietää tämä.
Hänelle täytyy minun sanoa se.
Klaudia. Elä hulluja!… Miksi? Minkätähden? Tahdotko tyhjästä, ja taasen tyhjästä tehdä hänen levottomaksi? Ja josko kohta hän nyt ei huolettuisikaan, niin tiedä, lapseni, että myrkky, joka ei paikalta vaikuta, ei sentähden ole vähemmin vaarallinen myrkky. Mikä ei tuota huolta rakastajalle, voipi sen tuoda puolisolle. Rakastajaa voisi jopa mielitellä, että saisi niin korkeaa hangoittelijaa syrjään tungetuksi. Mutta, saakoon sen vaan kerran: ah, minun lapseni, … niin tulee rakastajasta usein tukkunaan toinen olento. Hyvä onnesi varjelkoon sinua tätä kokemasta.
Emilia. Te tiedätte, äiti-kulta, kuinka mielelläni kaikissa nöyryytän itseni teidän paremman tietonne alle… Mutta, entäpä jos hän saapi muilta tietää, että ruhtinas on minua tänä päivänä puhutellut? Eikös minun virkkamattomuuteni, ennemmin eli myöhemmin, enentäisi hänen huoltansa?… Minä arvelisin pikemmin ei salata häneltä mitäkään.