Klaudia. Heikkous! rakastunut heikkous!… Ei, ei niin mitäkään, tyttäreni! Elä virka hänelle mitään. Elä anna hänen mitäkään keksiä!
Emilia. Noh, olkoon niin, äiti-kulta! Minulla ei ole tahtoa niin mitäkään vasten teidän… Hoh, hoh! (Syvästi hengähtäen.) Tuntuuki taas ihan kepeältä… Mikä tyhmä, arka kappale enkö mä olekkin!… Eikö niin, äitini? … Oisinpa voinut tuossa vielä toisinki menetellä, ja yhtä vähän antaa sitä itselleni anteeksi.
Klaudia. En tahtonut sitä sinulle sanoa, tyttäreni, kunnekka oma järellinen järkesi sen sinulle sanoisi. Ja minä tiesin, sen niin tekevän, jälleen toinnuttuasi… Ruhtinas on imarteleva. Sinä olet liian vähän tottunut imarruksen tyhjä-peräiseen kieleen. Siinä on muka kohteliaisuus yhden sanova, kuin tunnollisuus; imarrus, kuin vakuutus; mieli-johto, kuin toivotus; toivotus, kuin päätös. Ei mitäkään soipi sillä kielellä, kuin kaikki; ja kaikki, kuin ei mitäkään.
Emilia. Ah, minun äitini!… niin tuleneehan sitte minun tätä arkuuttani nauraa!… Nyt hän varmaan ei saa siitä mitäkään tietää, armas Appianini! Hän voisi pitää minua pikemmin turhallisena, kuin siveänä… Taitaapa siellä tullakkin! Se on hänen astuntansa.
Seitsemäs kohtaus.
Entiset. Kreivi Appiani.
Appiani (astuu sisään syvissä ajatuksissa, katsoen alas eteensä, lähestyen keksimättä heitä, kunnekka Emilia juoksee häntä vastaan). Ah, minun armahimpani! En luullut olevas täällä etu-huoneessa.
Emilia. Toivoisin teidän, herra kreivi, olevan iloisen, jos ette luulisi minuakaan tapaavanne… Niin juhlallinen? niin toden-peräinen? Eikö tämä päivä ansaitsisi riemullisempaa mielen kuohahdusta?
Appiani. Se on suuremmasta arvosta, kuin koko elämäni. Mutta mieleni täynnä niin paljoa autuaallisuutta, … mahtaa se tosin olla juuri tämä autuaallisuus, joka tekee minun niin yksivakaiseksi, niin juhlalliseksi, kuten te kutsutte sitä, ryökkynäni… (Keksien äitin.) Haa! Teki täällä, armollinen rouva! … koht' sillään kunnioittava minua tutummalla nimellä!
Klaudia. Joka on oleva minun suurin ylpeyteni!… Kuinka onnellinen sinä, Emiliani!… Minkätähden ei isäsi ole tahtonut riemuita yhtenä meidän kanssamme?