Appiani. Ikään irroittime hänen sylistänsä, … eli pikemmin hän minun… Mikä mies, Emiliani, tuo isänne! Kaiken miehuullisuuden esi-kuva! Mihinkä mietteihin eikö sieluni kohene hänen parissansa! Ei konsana ole päätökseni olla aina hyvä, aina jalomielinen, elävämpi, kuin häntä nähdessäni … häntä ajatellessani! Ja millä muutoin, ellei tämän päätökseni täyttämällä, voin minä ansaita kunnian kutsuttaa hänen pojaksensa; … olla teidän omanne, Emiliani?
Emilia. Ja hän ei tahtonut minua odottaa?
Appiani. Arvatakseni sen vuoksi, että hänen Emiliansa, tänä lyhynnä tervehdys-hetkenä, olisi häntä liiaksi viehättänyt, liiaksi koko hänen sielunsa liikuttanut.
Klaudia. Hän luuli tapaavansa sinun koristeleimassasi vihille: ja kuuli…
Appiani. Mitä minä sydämmellisellä ihmetyksellä taas olen häneltä kuullut… Oikein, Emiliani! Minä olen teissä saapa hurskaan rouvan; ja joka ei ole ylpeä hurskaudestaan.
Klaudia. Mutta, lapseni, toinen on tehtävä, toinen ei heitettävä! Aika on täperillään; joudu nyt, Emilia!
Appiani. Mitä? armollinen rouva!
Klaudia. Ettehän toki, hyvä kreivi, tahtone häntä noin, … noin kuin hän tuossa on, viedä alttarin ääreen?
Appiani. No, tosiansa! Nyt minä sen vasta havaitsen… Ken voipi teitä nähdäkään, Emilia, ja yhtenä tarkata pukuanne?… Ja miks ei niin, niinkuin hän tuossa on?
Emilia. Ei, rakas kreivini, ei niin; ei ihan niin. Mutta ei paljo koreampanakaan, ei paljon… Yks kaks, niin olen valmis!… Ei mitäkään, ei niin mitäkään siitä koristuksesta, jonka teidän ylöllinen korkeamielisyytenne minulle lahjoitti! Ei mitäkään, ei niin mitäkään, ku vaan semmoiseen koristukseen on soveltuva!… Minä voisin vihata sitä, tätä koristusta, ellei se olisi teidän antamanne… Sillä kolmasti olen siitä unta nähnyt…