Klaudia. No, siitähän minä en tiedä mitäkään.
Emilia. Ikään kuin olisin sitä koristusta kantanut, ja kuin yht'äkkiä olisi jok'ainoa sen kallis kivi muuttunut helmeksi… Mutta helmet, äitini, helmet merkitsevät kyyneleitä.
Klaudia. Lapseni! Merkitys on uneksivampi, kuin uni… Etkös alusta alkaen ole enemmin pitänyt helmistä, kuin kivistä?…
Emilia. Kyllä, äitini, kyllä niin…
Appiani (miettien ja ala-kuloisena). Merkitsevät kyyneleitä … merkitsevät kyyneleitä!
Emilia. Kuinka? Käykö se teistä ihmeeksi? Teistä?
Appiani. Totta niin; minua hävettäisi… Kuin mieli on kerran taipunut murhe-kuvituksiin…
Emilia. Ja miksi sen pitää niin oleman? Ja mitä luulette te minun arvelleeni?… Mitä kannoin minä, miltä näytin minä, minuun ensi … kerran mielistyessänne?… Muistatteko sen vielä?
Appiani. Josko vielä muistan? Minä en näe teitä mielessäni koskaan muutoin, kuin niin; ja näen teidät niin, jos en niin teitä näkisikään.
Emilia. Siis, sama pukuni, samaa näköä, samaa kuosia; heikalehtava ja irrallinen…