Appiani. Oivallinen!
Emilia. Entäpä tukka…
Appiani. Omassa mustan-ruskeassa kiillossansa; luonnon lyömissä kiemuroissaan…
Emilia. Ja kukkaiset niissä! Oikein! oikein!… Hiukan vaan malttia, ja minä seison semmoisena tuossa edessänne!
Kahdeksas kohtaus.
Kreivi Appiani. Klaudia Galotti.
Appiani (katsoen hänen perästänsä alla silmin). Helmet merkitsevät kyyneleitä!… Hiukan vaan malttia!… Jaa, jos aika vaan olisi ulkonamme… Jos minuutti vaan viisarilla meissä ei voisi venyä vuosiksi!…
Klaudia. Emilian miete, herra kreivi, oli niin nopea, kuin oikea. Te olette tänä päivänä tavallista nulompi. Vielä vaan askele toivonne periltä, … katuisitteko, herra kreivi, sen olleen toivonne tarkoituksen?
Appiani. Ah, äitini, ja te voisitte luulla tätä pojastanne?… Mutta, se on tosi, minä olen tänä päivänä ihmeen synkeä ja suru-mielinen… Vaan näette sen, armollinen rouva; olla vielä yhden askeleen periltä, eli vielä ei lähtenytkään, on oikeittain yhtä ja samaa… Kaikki mitä mä näen, kaikki mitä mä kuulen, kaikki mitä mä uneksin, saarnaa minulle sitten eilen ja toisenki päivän tätä totuutta. Tämä yksi ajatus kietoikse jokaiseen toiseen, jota sekä täydyn että tahdon ajatella… Mikä on se? Sit' en ymmärrä…
Klaudia. Te huoletatte minua, herra kreivi…