Marinelli. Vai niin? Tappio kummallaki puolen?
Angelo. Olisin valmis itkemään sen rehellisen pojan tähden! vaikka hänen kuolemansa on jo neljänneksellä parantanut tämän (punniten kukkaroa kädessään). Sillä minä olen hänen perillisensä; koska olen kostanut hänen edestänsä. Se on niin meidän lakimme; asia, niin hyvä, luullakseni, kuin konsana lie tuumittu uskollisuuden ja ystävyyden tähden. Tämä Nikolo, herra kammari-herra…
Marinelli. Ole nyt tuosta Nikolostasi!… Mutta kreivi, kreivi…
Angelo. Sen tuli! Kreivi oli kovasti kouristanut häntä. Sen tähden rupesin taas minäki kreivihin käsin!… Hän kaatui; ja joskin hän vielä hengissä tuli vaunuihin takaisin, niin takaan, hänen ei tulevan sieltä hengissä ulos.
Marinelli. Kuinhan se vaan olisi varma, Angelo.
Angelo. Minä tahdon menettää tuttavuutenne, ellei se ole varma!… Onko teillä mitään vielä käskemistä? sillä tieni on pisimmiä: aivomme muka tän'iltana vielä rajan ylitse.
Marinelli. Niin mene sitte.
Angelo. Ja jos toiste mihin tarvitaan, herra kammari-herra, … te tiedätte, missä minua kysytään. Mitä toinen uskoo voivansa, ei taida taika olla minullenkaan. Ja minä olen huokeampi, kuin kukaan toinen. (Menee.)
Marinelli. Hyvä se!… Mutta ei kuitenkaan niin aivan hyvä… Hyi, Angelo! ollakseen semmoinen saituri! Kylläpä hänki vielä olisi ansainnut yhden laukauksen… Ja miten eikö hänen nyt täytyne kitua tuon kreivi-poloisen!… Hyi, Angelo! se on toimittaa ammattinsa erin julmasti ja pilata työnsä. Mutta siitä ei saa ruhtinas vielä mitäkään tietää. Hänen pitää ensin itse oivaltaman, kuinka hyödyllinen tämä kuolema on hänelle… Tämä kuolema!… Mitä min' en antaisi visseydestä!…
Kolmas kohtaus.