Ruhtinas. Marinelli.
Ruhtinas. Tuolla tulee Emilia lehto-kujaa myöten ylös. Hän kiitää palvelijan edellä. Pelko näyttää siivittävän hänen jalkansa. Hän ei mahda vielä mitäkään varoa. Hän luulee vaan pelastaman itsensä rosvojen käsistä. Mutta kuinka kauvan voi se kestää?
Marinelli. Niin on hän nyt ensinnäki meidän vakassamme.
Ruhtinas. Ja eiköhän äitinsä etsine häntä ylös? Eikö kreivi tulle hänen jälestänsä? Mitenkäs sitte kanssamme? Kutenka saatan minä hänen salata heiltä?
Marinelli. Kaikkeen täytit en tosiaan vielä tiedä mitä vastata. Mutta meidän tulee katsoa. Malttakaa, armollinen herra. Ensimäinen askel oli kumminkin otettava…
Ruhtinas. Miksikä? jos meidän täytyy ottaa se takaisin.
Marinelli. Kenties emme tarvitse… Niitä on tuhansia seikkoja, joihinka vielä voi perustaida. Ja unhotatteko sen erin-omaisimman?
Ruhtinas. Mitä voin minä unhottaa, jota en ole tarkasti vielä miettinyt?… Se erin-omaisin? Mikä se on?
Marinelli. Sukkeluus miellytessä, taivuttaa, … joka ruhtinaalta, ku rakastaa, ei ikänänsä puutu.
Ruhtinas. Eikö ikänänsä puutu? Paitsi koska hän sitä juuri tärkeimmin tarvitsisi… Minä olen jo tänä päivänä tehnyt huonon kokeen tästä sukkeluudestani. Kaikilla liehityksillä ja vakuutuksilla en voinut kiskoa hänestä niin sanaakaan ulos. Kieletöinnä, äimistyksissä ja vapisten seisoi hän siinä, kuten rikkoja, kuullessa kuolema-tuomionsa. Hänen tuskansa tarttui minuun, minä vapisin kanssa, ja lopetin pyytämällä anteeksi. Tuskinpa uskallan häntä uudestaan puhutella… Ainaki sisälle tullessansa en tohdi olla saapuvilla. Teidän, Marinelli, täytyy ottaa hänet vastaan. Minä tahdon tässä likisällä kuunnella, kuinka käypi, ja tulla enemmin toinnuttuani.