Battista (kiiruisammin). Äitinsä, herra kammari-herra…
Marinelli. Johan sen arvasin!… Missä on hän?
Battista. Ellette häntä estä, niin on hän tänä hetkenä täällä. En aikonut ensinkään häntä etsiä, kuten näyn vuoksi käskitte: kuin jo kaukaa kuulin hänen parkunsa. Hän on tyttärensä jälillä, ja elleipä … koko kavalluksemme! Kaikki, mitä näillä yksinäisillä seuduin ihmisiä on, ovat keräytyneet hänen ympärillensä, ja jokainen tahtoo olla hänen tien-osoittajanansa; jos lie jo sanottu hänelle, ruhtinaan olevan täällä, teidän olevan täällä, sitä en tiedä… Mitä aivotte tehdä?
Marinelli. Annappas!… (Miettii.) Häntä ei laskea sisälle, kuin tietää tyttärensä olevan täällä?… Se ei käy laatuun… Kyllä kaiketi hän on tekevä suuret silmät, nähdessä suden karitsan luona… Silmät? Se tuo vielä menettäisi. Mutta armahda Jumala meidän korviamme!… Noh, mitäpä siitä? parainkin keuhko tyhjennäikse; jopa vaimoinenkin. Ne herkiävät kaikki parkumasta, kuin eivät enään jaksa… Entäpä vielä, se on kerran kumminkin äiti, joka meidän täytyy saada puolellemme… Ja jos oikein tunnen äitit: … niin useampi, heistä mielisteleiksen olemastansa vähän kuin anoppina ruhtinaalle… Anna hänen tulla, Battista, anna hänen tulla!
Battista. Kuulkaapas! kuuletteko?
Klaudia Galotti (jo sisällä). Emilia! Emilia! Lapseni, missä olet?
Marinelli. Mene, Battista, ja koe vaan karkoittaa hänen kärkästä saattoansa.
Seitsemäs kohtaus.
Klaudia Galotti. Battista. Marinelli.
Klaudia (asetaksen oven suuhun, kuin Battista tahtoo mennä). Haa! tuo se nosti hänen vaunuista! Tuo se vei hänen pois! Minä tunnen sinun. Missä on hän? Puhu, onnetoin!