Marinelli. Markisi Marinelli.
Klaudia. Se on siis oikein… Mutta kuulkaapas, herra markisi … Marinellia … nimeä Marinelli … seurasi kirous… Ei toki, ett'en panetteleisi tätä jaloa miestä! … ei seurannut kirous … kirouksen ajattelen minä lisäksi… Nimi Marinelli oli kuolevan kreivin viimeinen sana.
Marinelli. Kuolevan kreivin? Kreivi Appianinko?… Te kuulette, armollinen rouva, mikä minua kummallisessa puheessanne enimmin hämmästyttää… Kuolevan kreivin?… Mitä muutoin tahdotte sanoa, sitä en ymmärrä.
Klaudia (purevasti ja verkkaiseen). Nimi Marinelli oli kuolevan kreivin viimeinen sana!… Ymmärrättekö nyt?… En minäkään sitä ensin ymmärtänyt: ehkä niin outo-äänisesti sanottu … niin outo-äänisesti!… Minä kuulen sen vielä! Missä aistini olivat, etteivät paikalla älynneet tätä ääntä?
Marinelli. Entäpä sitten, armollinen rouva? … Minä olin jo entuudesta kreivin ystävä; hänen uskollisin ystävänsä. Sen-tähden, jos hän vielä kuolemassa minua nimitti…
Klaudia. Tälläkö äänellä?… En osaa sitä mukailla; en osaa sitä selittää: mutta se sisälsi kaikki! kaikki!… Mitä? Rosvojako olisivat olleet, jotka päällemme karkasivat?… Murha-miehiä ne olivat; ostetuita murha-miehiä!… Ja Marinelli, Marinelli oli kuolevan kreivin viimeinen sana! Niin outo-äänisesti!
Marinelli. Niin outo-äänisesti?… Onko tuota konsana kuultu, että rehellisen miehen syytös perustetaan hätä-tilassa havaitulle äänelle?
Klaudia. Haa, voisinko vaan viedä oikeuden eteen tämän äänen!… Mutta, voi minua! Tuon tähden unhotan tyttäreni… Missä on hän?… Kuinka? joko hänki kuollut?… Mitä tyttäreni siihen voi, että Appiani oli vihamiehesi?
Marinelli. Annan mä anteeksi hädästyneelle äitille… Tulkaa, armollinen rouva… Tyttärenne on täällä liki-huoneessa: ja on, toivoakseni, jo täydesti tointunut säikähdyksestänsä. Hellimmällä huolella on ruhtinas itse häntä hemmoitellut…
Klaudia. Ken? Ken itse?