Ruhtinas. Torunut? Kuinka ystävällisesti!… Varoittakaa häntä antamasta tavata itsensä minun piiri-kunnassani. Minun torani ei taitaisi olla yhtä ystävällinen.
Marinelli. Hyvin hyvästi!… Minä ja Angelo; aikomus ja sattumus: kaikki on yhtä. Tosin oli edeltä-päin ehdoteltu, tosin oli edeltä-päin luvattu, ettei mikään niistä turmista, jotka siinä tapahtua voisivat, luettaisi minun syykseni…
Ruhtinas. Jotka siinä tapahtua … voisivat, sanotte? vaiko täytyivät?
Marinelli. Aina parempi!… Mutta armollinen herra, … ennen suorasti sanottuanne, minä miehenä minua pidätte … niin yksi ainoa esitys! Kreivin kuolema on minulle ei mitäkään vähempi, kuin vähä-pätöinen. Minä olin manannut hänen ulos; hän oli velka-pää antamaan hyvityksen; hän on sen antamatta mennyt manalaan; ja minun kunniani jääpi sorretuksi. Olkoon niin, että minä, asian toisin ollen, ansaitsisinki sen ylön-katseen, jolla te minua kohtelette: mutta jokohan tässäki kohdassa?… (Rupeevinansa kiivaaksi.) Joka sen voi minusta ajatella!…
Ruhtinas (myöntäen). No hyvä, no hyvä…
Marinelli. Että hän vielä eläisi! Ah, että hän vielä eläisi! Kaikki, kaikki maa-ilmassa tahtoisin siitä menettää… (Pistävästi.) Yksin ruhtinaani armon, … tämän verrattoman, ei konsana kadotettavan armon … tahtoisin siitä menettää!
Ruhtinas. Kyllä ymmärrän… No hyvä, no hyvä. Hänen kuolemansa oli sattumus, paljas sattumus. Te vakuutatte sen; ja minä, minä uskon sen… Mutta kukas vielä? Jokohan äitikin? Jokohan Emilia?… Jokohan maa-ilmakin?
Marinelli (kylmästi). Tuskinpa.
Ruhtinas. Ja ellei sitä uskota, mitä sitten uskotaan? …Te kohautatte olka-päitä? … Angelotanne pidetään koneena, ja minua vaikuttimena…
Marinelli (vielä kylmemmästi). Nähtävästi kyllä.