Ruhtinas. Minua! minua itseäni!… Eli täytyy minun paikalla heittää kaikki aikeeni Emilian suhteen…
Marinelli (hyvin pensiästi). Min olisitteki tienneet … jos kreivi vielä eläisi…
Ruhtinas (kiivastuen, mutta kohta taas malttaen mielensä). Marinelli!… Vaikka; elkää villitkö minua… Olkoon niin… Niin se on! Ja tämän tahdotte vaan kuitenki sanoa: kreivin kuolema on minulle onni, … suurin onni, mikä minua kohdata taisi, … ainoa onni, joka oli rakkaudelleni hyvästi soveltuva. Ja ollen se semmoinen … olkoon se sitte tapahtunut miten hyvänsä!… Yks kreivi enemmän tai vähemmän maa-ilmassa! Ajattelenko mielestänne niin oikein?… Miks ei! En minäkään säikähdä pientä rikosta. Mutta, hyvä ystävä, se ei saa olla, kuin vähäinen rikos, vähäinen hyödyllinen rikos. Ja näette sen, tuo meidän nyt olisi ei juuri hiljainen eikä hyödyllinen. Se olisi tosin raivannut tien, mutta samalla sen sulkenutkin. Jokainen syyttäisi meitä, ja me, valitettavasti, emme olisi sitä edes tehneetkään!… Ja eikös se nyt kumminki tule tukkunansa vaan teidän viisaihin, ihmeellisiin varustuksiinne?
Marinelli. Jos niin tahdotte…
Ruhtinas. Mihinkäs muutoin?… Minä tahdon tiliä!
Marinelli. Siinä tulee enemmän minun niskoilleni, kuin niihin kuuluu.
Ruhtinas. Tiliä minä tahdon!
Marinelli. No olkoon. Mitäs syytä olisi sitte minun varustuksissani? ettäkö tässä tapa-turmassa niin nähtävä luulo on lankeeva ruhtinaan päälle?… Siihen pää-kavallukseen se tulee, jolla hän itse oli niin armollinen ja sotki minun tuumani.
Ruhtinas. Minäkö?
Marinelli. Sallittakoon minun sanoa hänelle, että se askel, jonka hän tänä päivänä on ottanut kirkossa, … kuinka säädyllisesti lieneeki sen ottanut … kuinka välttämättömästi se olikin otettava … että tämä askel kumminkaan ei kuulunut tanssiin.