Marinelli. Te petytte, armollinen kreivinna. Ruhtinas ei odota teitä.
Ruhtinas ei saata teitä täällä puhutella, … ei tahdo teitä puhutella.
Orsina. Ja olisi kumminkin täällä? ja olisi kirjeeni päälle kumminki täällä?
Marinelli. Ei kirjeenne päälle…
Orsina. Jonka hän on saanut, sanotte…
Marinelli. Saanut, vaan ei lukenut.
Orsina (kiivaasti). Ei lukenut?… (Vähemmin kiivaasti.) Ei lukenut?…
(Suru-mielin ja pyyhkien kyyneleen silmästä.) Ei edes lukenut?
Marinelli. Epä-huomiosta, tiedän mä, … ei ylön-katseesta.
Orsina (ylpeästi). Ylön-katseesta?… Kuka sitä ajattelee?… Kellenkä tarvitsette sitä sanoa?… Te olette hävytöin lohduttaja, Marinelli!… Ylön-katse! Ylön-katse! Minua ylön-katsotaan myös! minua!… (Hennommin, lähes synkeämielisesti.) Tosi kyllä, hän ei enään rakasta minua. Se on varma. Ja rakkauden siaan astuu hänen sieluunsa jotaki muuta. Se on luonnollista. Mutta minkä-tähden juuri ylön-katse? Tavallisestihan se on vaan penseys. Eikö tosi, Marinelli?
Marinelli. Aivan niin, aivan niin.
Orsina (pilkaten). Aivan niin?… Oi, sitä viisasta miestä, jonka voi saada sanomaan, mitä vaan tahdotaan!… Penseys! Penseyskö rakkauden siaan?… Se on, ei mitäkään jonkun siaan. Sillä oppikaa, matkiva hovilainen, oppikaa vaimolta, että penseys on tyhjä sana, paljas ääni, jota ei mikään, ei niin mikähän vastaa. Pensiä on sielu vaan sille, mitä se ei ajattele; asialle vaan, joka sille ei mikään asia ole. Ja ainoastaan pensiä asialle, joka ei mikään asia ole, … se on niin paljon, … kuin ei yhtäkään pensiä… Onko tämä sinulle liian korkeata, ihminen?