Marinelli (itseksensä). Voi! Kuinka tosi se on, mitä minä pelkäsin!
Orsina. Mitä te jupisette siellä?
Marinelli. Paljasta ihmettelemistä!… Ja ken ei tunne, armollinen kreivinna, teidän olevan tieto-viisaan?
Orsina. Eikö tosi?… Jaa, jaa; minä olen tieto-viisas… Mutta olenko nyt näyttänyt se olevani?… Hyi, jos olen näyttänyt sen! Onko se sitte vielä ihme, että ruhtinas ylön-katsoo minua? Kuinka saattaa mies rakastaa kappaletta, joka, hänestä huolimatta, tahtoo myös ajatella? Rouvas-ihminen, joka ajattelee, on yhtä ilettävä, kuin mies, joka kasvojansa ruseella kaunistaa. Nauraa täytyy hänen, ei muuta, kuin nauraa, pitääksensä aina luomisen vakaista herraa hyvillä mielin. Noh, millenkähän millä paikalla nauran, Marinelli?… Ah, niin! Sille sattumukselle, että minä kirjoitin ruhtinaalle, jotta hän tulisi Dosalaan; että ruhtinas ei lue minun kirjettäni, ja että hän kuitenki tulee Dosalaan. Ha! ha! ha! Tosiansa eris-kummainen sattumus! Aivan lystillinen! aivan naurettava! Ja te ette naura kanssani, Marinelli!… Voipihan luomisenki vakainen herra nauraa kanssa, vaikka me hänen kurjat luonto-kappaleensa emme tohdi ajatella kanssa… (Todella ja käskein). Niin naurakaa nyt!…
Marinelli. Paikalla, armollinen kreivinna, paikalla!
Orsina. Köntäle! Ja sen-tähden menee hetki ohitse. Ei, ei, elkää naurako… Sillä näette sen, Marinelli, (miettien lähes liikutukseen) mikä minun saattaa niin sydämellisesti nauramaan, sillä on myös toden-peräinen … sangen toden-peräinen puolensa. Kuten kaikella maailmassa!… Sattumus? Se olisi muka sattumus, että ruhtinas ei ole ajatellut minua täällä tapaavansa, ja kuitenki täytyy tavata minun täällä? Sattumus?… Uskokaa minua, Marinelli: sana sattumus on Jumalan pilkkaaminen. Ei mikään auringon alla ole sattumus; vähintään se, josta tarkoitus loistaa niin selvästi silmään… Kaikki-valtias, kaikki-hyvä kaitselija, anna anteeksi, että minä tämän tyhmän syntisen kanssa olen nimittänyt sitä sattumukseksi, mikä on nähtävästi sinun työsi, vieläpä välitöin työsi!… (äkisti Marinellia kohden). Tulkaapas, ja vietelkää minun vielä kerran semmoiseen rikokseen!
Marinelli (itseksensä). Jo menee liiaksi!… Mutta, armollinen kreivinna…
Orsina. Pidätä mokoma muttasi! Nuo mutat maksavat mietintää: … ja minun pääni! minun pääni! (pitäen otsaansa kädellä)… Laittakaa, Marinelli, laittakaa, että mä paikalla saan puhutella häntä, ruhtinasta; muutoin en siihen yhtäkään kykene… Näette sen, meidän pitäisi tavata toisemme; meidän täytyy tavata toisemme…
Neljäs kohtaus.
Ruhtinas. Orsina. Marinelli.