Orsina. Noh? Sukkelaan, Marinelli; ja minä menen… Hän sanoi paitsi sitä, ruhtinas muka: "Toissa kertana, rakas kreivinnani!" Eikös hän sanonut niin?… Pitääksensä sanansa minulle, eikä saadaksensa syytä ei pitämään sitä minulle: niin sukkelaan, Marinelli, valheenne; ja minä menen.
Marinelli. Ruhtinas, armas kreivinna, ei toimaskaan ole yksinänsä.
Siellä on henkilöitä hänen luonansa, joista hän ei niin hetkeksi voi
irroittaida; henkilöitä, jotka ikään ovat pääsneet suuresta vaarasta.
Kreivi Appiani…
Orsina. Olisiko hänen luonansa?… Sattui vähän pahasti, että minun tästä valheesta täytyy saamani teidät kiini. Sukkelaan toinen… Sillä kreivi Appiani, kosk' ette vielä sitä tiedä, on ikään rosvoilta ammuttu kuoliaksi. Vaunut hänen ruumiinensa tulivat vastaani likellä kaupunkia… Vai eikö hän ole kuollut? Olisinko minä vaan uneksinut?
Marinelli. Valitettavasti ette vaan uneksinut!… Mutta ne toiset, jotka olivat kreivin seurassa, ovat onnellisesti pelastaneet itsensä tänne linnaan: hänen morsiamensa muka, ja morsiamen äiti, joidenka kanssa hän aikoi mennä Sabionettaan juhlallisille vihkiäisillensä.
Orsina. Nekö siis? Ne ovat ruhtinaan luona? Morsian? ja morsiamen äiti?… Onko morsian kaunis?
Marinelli. Ruhtinaan on kauhean paha mieli hänen tapa-turmaansa.
Orsina. Arvatakseni, jos hän olisi rumakin. Sillä kohtaus on hirmuinen… Säälittävä, hyvä neitonen, juuri tulemaisillansa ikuisesti omakses, temmattiin hän sinulta iäksi pois!… Ken on se siis, tämä morsian? Tunnenkohan minä hänen?… Minä olen niin kaukana kaupungista, ett'en tiedä mistäkään.
Marinelli. Se on Emilia Galotti.
Orsina. Ken? Emilia Galotti? Emilia Galotti?… Marinelli! ah, ett'en pitäisi tätä valhetta totena!
Marinelli. Kuinka niin?