Odoardo. Onnetoin? … Vaimo!… Mitä tahdon minä häneltä?… Mutta,
Jumaliste, niin ei kenkään mieletöin puhu!
Orsina. Mieletöin? Se oli siis se, mitä hän teille minusta uskoi?… No, no; ken-ties se ei ole hänen suurimpia valheitansa… Minä tunnen jotaki!… Ja uskokaa minua, uskokaa minua: ken ei eräistä asioista kadota järkeänsä, hänellä ei sitä ole kadottaa…
Odoardo. Mitä pitää mun ajatella?
Orsina. Ettehän siis minua toki ylön-katsone?… Sillä teilläkin on järki, hyvä vanhus; teilläkin… Minä näen sen tuosta jyrkästä, rehevästä muodostanne. Myös teillä on järki; ja se maksaa minulle yhden sanan, … niin teillä ei olekkaan.
Odoardo. Vaimo!… Vaimo!… Minulla jo ei enään ole sitä, ennen vielä sanottuanne tämän sanan, ellette sitä paikalla sano… Sanokaa se! sanokaa se!… Tahi se ei ole tosi, … se ei ole tosi, että te olette tuota hyvä-luontoista, säälittävää, kunnioitettavaa mielettömän sukua… Te olette häijy hullukas. Teillä ei ole, mitä ei konsana ollut.
Orsina. Niin tarkatkaa nyt!… Mitä tiedätte te, joka luulette tietävänne jo kyllä? Appianinko muka olevan haavoitetun? Ainoastaan haavoitetun?… Appiani on kuollut!
Odoardo. Kuollut? Kuollut? … Haa, rouva, se on vasten väli-puhettamme. Te tahdotte saada minua järjeltä pois: ja te särjette minulta sydämmen.
Orsina. Se syrjään!… Mutta vielä… Sulhainen on kuollut: ja morsian … teidän tyttärenne … pahempi, kuin kuollut.
Odoardo. Pahempi? pahempi, kuin kuollut?… Mutta kumminkin yhtenä kuollutkin?… Sillä minä tunnen vaan yhden pahemman…
Orsina. Ei yhtenä kuollutkin. Ei, hyvä isä, ei… Hän elää, hän elää.
Hän rupee nyt äsken oikein elämään. Elämästä, täynnä ihastusta!
Ihaninta, hupaisinta tyhjän-toimittajan elämätä, … niin kauvan, kuin
sitä kestänee.