Odoardo (astuen raivosti edes takas). O, … vielä en ole minäkään.
Klaudia. Sinä käskit minun olla huoletta; ja minä olen huoletta…
Rakas mieheni, tohdinko minäki … minäki rukoilla sinua…
Odoardo. Mitäs tahdot? Enkö minä ole huoletta? Voiko huolettomampi olla, kuin minä olen?… (Pakottaiden.) Tietääkö Emilia, että Appiani on kuollut?
Klaudia. Tietää sitä ei hän saata. Mutta minä pelkään hänen aavistavan sen; koska hän ei näyttäi…
Odoardo. Ja hän voivottaa ja uikuttaa…
Klaudia. Ei enään… Se on ohitse: hänen luontonsa tapaan, jonka tunnet. Hän on arin ja uskaliain koko suvussamme. Ei voipa hallita ensi liikutuksiansa: mutta vähänki mietittyänsä, ei neuvotoin mihinkään, valmis kaikkiin. Hän pitää ruhtinaan loitolla; puhuu hänen kanssansa yhdeltä kannalta… Laita vaan, Odoardo, että pääsemme pois.
Odoardo. Minä olen ratsain… Mitäs tehdä?… Mutta, rouva, kaupunkiinhan te palajatte?
Orsina. Totta kaiketi.
Odoardo. Olisitteko hyvä ja ottaisitte minun rouvani mukaanne?
Orsina. Miks ei? Hyvin mielelläni.