Odoardo. Armollinen herra, minä pidän sen ainaki säädyttömänä tunkeutua ruhtinaansa luo. Kenen hän tuntee, sen on hän kutsuttava, kuin tarvitsee. Nytki pyydän anteeksi…
Ruhtinas. Kuinka monelle muulle soisin minä tämän ylpeän kainouden!… Mutta asiaan kiini. Te kuulutte halajavan nähdä tytärtänne. Hänelle on uusi huoli siitä, että hänen hellä äitinsä vietiin niin äkisti pois… Miksikä myös tämä vieminen? Minä vartoin vaan, jahka armas Emilia täydesti tointuisi, tuodakseni molemmat voitto-riemussa kaupunkiin. Te olette panneet minulta puolen tätä riemua taka-varikkoon; mutta kokonansa en anna ottaa sitä pois.
Odoardo. Liika armo! Suokaa, ruhtinas, että mä säästän onnetointa lastani niistä moninaisista loukkauksista, joita ystävä ja viha-mies, säälimys ja pahan-suomus Guastallassa hänelle varustavat.
Ruhtinas. Ei suoda hänelle ystävän ja säälimyksen loukkauksia, olisi julmuus. Mutta että viha-miehen ja pahan-suomuksen loukkaukset häntä ei tavoita; siitä, hyvä Galotti, antakaa minun pitää huolta.
Odoardo. Ruhtinas, isällinen rakkaus ei mielellään surujansa ja'a… Minä ajattelen tietäväni sen, mikä tyttärelleni nykyisessä tilassa on aina sopivin… Luopuminen maa-ilmasta; … luostari, … niin kohta kuin mahdollista.
Ruhtinas. Luostari?
Odoardo. Siihen asti itkeköön hän isänsä silmien alla.
Ruhtinas. Niin paljon ihanuutta lakastumaan luostarissa? …
Pitääkö yhden ainoan pettäneen toivon tekemän meitä niin vihaisiksi
maa-ilmalle?… Mutta, se on tosi: isää ei saa kenkään houkutella.
Viekää tyttärenne, Galotti, mihin tahdotte?
Odoardo (Marinellia kohden). Entäs nyt, hyvä herra?
Marinelli. Koska te minua oikein vaaditte!…