Odoardo. Ett'en ole ennen nähnyt, mitä nyt näen. Se minua harmittaa: ei muuta… Noh niin, hänen pitää takaisin Guastallaan. Minä tahdon viedä hänen takaisin äitinsä luokse: ja kunnekka ankarin tutkinto on hänen vapaaksi päättänyt, en tahdo itse poiketa Guastallasta. Sillä ken tiesi … (haikeasti nauraen) ken tiesi, joll'ei oikeus katsoisi tarpeelliseksi minuaki kuulla.
Marinelli. Hyvin mahdollista! Tämmöisissä kohdissa tekee oikeus pikemmin liian paljon, kuin liian vähän. Sen-tähden pelkäänpä yksin…
Ruhtinas. Mitä? mitä pelkäätte?
Marinelli. Ei käy aluksi salliminen äitin ja tyttären puhutella toisiansa?
Odoardo. Eikö puhutella toisiansa?
Marinelli. Täydytään eroittaa äiti ja tytär.
Odoardo. Eroittaakko äiti ja tytär?
Marinelli. Äiti ja tytär ja isä. Tutkinnon tapa vaatii tämän varomuksen ehdottomasti. Ja minun on paha mieleni, armollinen herra, että mun täytyy jyrkästi vaatia sitä, että edes Emilia saadaan eri taltehen.
Odoardo. Eri taltehen?… Ruhtinas! ruhtinas!… Vaanpa kuitenkin; niin, niin! Aivan niin: eri taltehen! Eikö niin, ruhtinas? eikö?… O, kuinka sukkela oikeus on! Oivallinen! (Äkisti tavoittaen lakkariansa, jossa hänellä on väki-puukko.)
Ruhtinas (lähestyy häntä mielistellen). Malttakaa mielenne, hyvä
Galotti.