Odoardo (syrjään, vetäen kätensä tyhjänä taas ulos). Sen puhui hänen enkelinsä.
Ruhtinas. Te olette väärässä; te ett'en ymmärrä häntä. Te ajattelette sanalla taltehen totta jo vankeutta ja tyrmää.
Odoardo. Antakaa minun niin ajatella; ja minä olen rauhoitettu.
Ruhtinas. Ei sanaakaan vankeudesta, Marinelli! Tässä sopii helposti yhtenä tarkata lakien ankaruutta ja kunnioittaa vilpitöintä hurskautta. Jos Emilia on pantava eri taltehen: niin tiedän jo … sen säädyllisimmän. Kanslerini talo… Ei estelemistä mitäkään, Marinelli!… Sinne tahdon itse viedä hänen, siellä tahdon jättää hänen arvollisimman rouvan huostaan. Tämän tulee taata ja vastata minulle hänen edestänsä… Te olette liian innokas, Marinelli, tosiansa liian innokas, jos te enempätä vaaditte… Tunnettehan, Galotti, kanslerini Grimaldin ja hänen puolisonsa?
Odoardo. Minäkö en niitä tuntisi? Yksinpä tunnen tämän jalon pari-kunnan lemmittävät tyttäretkin. Ken ei niitä tuntisi?… (Marinellille.) Ei, hyvä herra, elkää myödyttäkö sitä. Jos Emilia on tallessa pidettävä; niin täytyy hänen varjelkaa syvimmässä tyrmässä. Kiistäkää sitä; minä rukoilen teitä… Minä hullu, rukoukseneni! Minä vanha narri!… Kyllä hän totta sanoi, tuo hyvä tietäjätär: joka ei eräistä asioista kadota järkeänsä, hänellä ei ole mitäkään kadottaa!
Ruhtinas. Minä en ymmärrä teitä… Hyvä Galotti, mitä voin minä enempätä tehdä?… Heittäkää se sillensä; minä pyydän teitä… Niin, niin; kanslerini taloon! Sinne pitää hänen; sinne vien minä itse hänen; ja jollei häntä siellä suurimmalla arvon osoituksella kohdella, niin ei ole sanani maksanut mitäkään. Mutta elkää sureko… Sillensä jää se! sillensä jää se!… Te itse, Galotti, voitte tehdä, miten tahdotte. Te voitte seurata meitä Guastallaan; te voitte palata Sabionettaan: kuinka vaan tahdotte. Se olisi naurullista määrätä sitä teille… Ja nyt, jääkää hyvästi, armas Galotti!… Joutukaa, Marinelli: tulee jo myöhä.
Odoardo (joka on seisonut syvissä ajatuksissa). Kuinka? Niin en yhtäkään saa häntä puhutella, tytärtäni? Enkö täälläkään?… Minä tyydyn kaikkiin; näenhän minä kaikki olevan ihan oivallisen. Yhden kanslerin talo on arvattavasti viattomuuden turva-paikka. O, armollinen herra, viekäähän tyttäreni sinne; ei mihinkään muuanne, kuin sinne… Mutta sitä ennen tahtoisin kuitenkin häntä puhutella. Kreivin kuolemasta hän ei tiedä vielä mitäkään. Hän ei voi ymmärtää, minkä-tähden hän eroitetaan vanhemmistansa. Tätä kuolemata soveliaasti ilmoittaakseni hänelle; tämän eron suhteen lohduttaakseni häntä, täytyy minun päästä hänen puheillensa, armollinen herra, täytyy minun puhutella häntä.
Ruhtinas. Niin tulkaa sitte…
Odoardo. O, voipihan tytärki tulla isänsä luo… Täällä, kahden kesken olen minä kohta valmis hänen kanssansa. Laittakaa hänet vaan tänne, armollinen herra.
Ruhtinas. Voin mä niinki!… O, Galotti, jospa tahtoisitte olla minun ystäväni, johdattajani, isäni! (Ruhtinas ja Marinelli menevät.)