Kuudes kohtaus.
Odoardo Galotti katsoen hänen peräänsä; vähän vai'ettuansa.
Minkä-tähden ei? … Erin mielelläni… Ha! ha! ha!… (Katsoo huimasti ympärillensä.) Ken siellä nauraa?… Totta Jumaliste, minä luulen, se olin minä itse… Nyt se on oikein! Hupaista, lystiä. Näytelmä on jo loppumaisillansa. Niin eli näin!… Mutta… (Pysähdys.) Entäpä jos hän pitäisi sala-tuumaa hänen kanssansa? Jos se olisi niitä tavallisia hulluuksia? Jos hän ei ansaitsisi, mitä minä hänen edestänsä tahdon tehdä?… (Pysähdys.) Hänen edestänsä tahdon tehdä? Mitäs tahdon minä tehdä hänen edestänsä?… Onko mulla sydäntä sanoa sitä itsellenikään?… Minä ajattelen, näet, jotakin: jotakin, kuta käy vaan ajatteleminen!… Kauhistava! Pois, pois! Min' en tahdo odottaa häntä. Ei!… (Taivasta kohden.) Joka hänen on viattomasti syösnyt tähän kadotuksen hornaan, se vetäköön hänen sieltä ylöskin. Mitä tarvitsee hän minun kättäni siihen? Pois! (Hän tahtoo mennä, ja näkee Emilian tulevan.) Liian myöhään! Ah! hän tahtoo minun kättäni; hän tahtoo sitä!
Seitsemäs kohtaus.
Odoardo. Emilia.
Emilia. Kuinka? Te täällä, isäni?… Ja te vaan?… Ja äitini? ei täällä?… Entä kreivi? ei täällä?… Ja te niin huolestunut, isäni?
Odoardo. Ja sinä niin huoletoin, tyttäreni?
Emilia. Minkä-tähden ei, isä-kulta?… Tahi ei ole mitäkään kadotettu: tahi kaikki. Voida olla huoletoin, ja täytyä olla huoletoin: eikö se ole yhtä?
Odoardo. Mutta millisen luulet sinä asian laidan nyt olevan?
Emilia. Että kaikki on kadotettu; … ja että meidän tosin täytyy olla huoletoinna, isäni.