Odoardo. Ja jos sinä sen tuntisit, tuon väki-puukon!…
Emilia. Jos mä en sitä tunnekkaan!… Tuntematoin ystävä on myös ystävä… Antakaa se minulle, isäni, antakaa se minulle.
Odoardo. Jos mä sen nyt annan sinulle … tuossa on! (Antaa sen hänelle.)
Emilia. Ja tuossa! (Pistämäisillänsä sillä itsensä lävitse, tempaisee isä sen takaisin hänen kädestänsä.)
Odoardo. Kas, kuinka rivakka!… Ei, se ei ole sinun kädelles.
Emilia. Se on tosi; hius-neulalla minun pitää… (Hän tavoittelee kädellä tukkaansa, etsien sitä, ja sattuu kukkaseen käsin.) Sinäkö vielä täällä?… Alas sinä! Sinä et kuulu yhden hiuksiin, yhden … miksi sitten isäni tahtonee minua tulevaksi!
Odoardo. Oi, minun tyttäreni!…
Emilia. Oi, minun isäni, jos arvaisin mielenne!… Ei toki; sitä ette tekään tahdo. Miksi te muutoin viipyisitte?… (Katkerasti, kukkasta murentaissa.) Muinoin kyllä tavattiin isä, joka, pelastaakseen tyttärensä häpeästä, painoi ensimäisen, paraimman teräksen hänen sydämmeensä … antoi hänelle toisen kerran elämän. Mutta kaikki semmoiset jalo-työt ovat muinoisia! Semmoisia isiä ei ole niin yhtäkään enään!
Odoardo. On, tyttäreni, on! (Pistää hänen lävitsensä.) Hyvä Jumala, mitä mä olen tehnyt! (Emilian vaipuessa, tarttuu hänen käteensä.)
Emilia. Yksi kukkanen taitettu, ennen kuin myrsky sen lehtii… Antakaa mun sitä suudella tuota isällistä kättä…