RECHA. Kas siinä näätte, isä! — Juuri siks ei hän ollut ritari, vain näytti siltä. — Jerusalemissa jos kuolo vain jokaista ristiritaria vartoo, jos siellä ykskään heistä vapaana ei käydä voi: kuink' yöllä joku heistä voi minut ehdoin tahdoin pelastaa?
NATHAN.
Kas kas, sit' älyä? Nyt puhu, Daja.
Sä tiesithän, ett' oli vankina
hän tuotu tänne. Lisääkin kai tiennet.
DAJA. No niin. — Niin tosin sanotaan, — vaan myös, ett' oli Saladin siks armahtanut ritarin, kun niin näköinen hän oli sulttaanin veljen erään, rakkaimman. Vaan kun jo parikymmentä on vuotta tää veli ollut vainaa — nimeään en muista, enkä minne kuoli hän —: niin tuntuu — tuntuu uskomattomalta, ett' asiassa jotain perää ois.
NATHAN. Oh, Daja, miks niin uskomattomalta? Et halunne kai — kuten tosin näyttää — viel' uskomattomampaa uskoa? Ken sisaruksiansa kaikkia niin rakastaa kuin Saladin, hän eikö ois nuorempana jotain veljeään ylitse kaiken voinut rakastaa? — Kaht' eikö miestä samannäköist' oisi? — Tai olematon onko vanha tunne? — Ja milloin vaikuttamasta kuin ennen se lakkaa? — Uskomatont' onko tässä? — Se ihmett' ei lie sulle viisas Daja; vaan sinun ihmees uskon tarvitsevat … tai ansaitsevat, tahdoin sanoa.
DAJA.
Mua pilkkaatte.
NATHAN. Kun sinä mua pilkkaat. Vaan silti, Recha, pelastuksesi on ihme, mahdollinen Hälle vain, jok' aikeet ankarimmat kuninkaiden ja suunnitelmat suurimmatkin ohjaa kuin leikillään — tai ehkä pilkoillaan — säikeillä heikoimmilla.
RECHA. Rakas isä, jos erhetyn, en toki mielikseni mä erhety.
NATHAN. Et: oppiahan otat! — Näes, otsan kaarros sen- tai tämänlainen, se taikka tämä nenän korkeus; ja teräväin tai tylsäin kulmaluiden ylitse käyvä kulmakarvain kaari sen tai sen verran käyrä; viiva, ryppy, pykälä, kulma — tunnus turha vain eurooppalaisen villin kasvoilla: jo tulelta sa säilyt Aasiassa! Siin' eikö ihme, ihmeenetsijät? Miks enkeleitä siihen vaivata?
DAJA. Kysyä pyydän, Nathan: mitä haittaa, jos enkeliksi uskoo ennemmin kuin ihmiseksi pelastuksen tuojan? Niin eikö pelastuksen alkusyy, käsittämätön, lähemmältä tunnu?
NATHAN. Vain korskaa, korskaa pelkkää! Rautaruukku niin mielellänsä nousis ahjosta hopeapihdeissä, jott' itsekin hopeamaljalta se näyttäis. — Pah! — Ja mitä haittaa? kysyt, mitä haittaa? Mä kysyn vastaan: mitä hyödyttää? Näes tuntos' Herran läheisyydest' on mielettömyyttä taikka Herran pilkkaa. — Vaan sepä haittaa; haittaa sittenkin. — Mua kuulkaas! Rechan pelastajaa varmaan — hän olkoon enkeli tai ihminen — te, sinä varsinkin, niin ylevästi kuin suinkin mielisitte palkita? Vai mitä? — Mutta enkeliä kuinka te kyllin voisittekaan palkita? Rukoilla, kiittää häntä huokaillen ja hänen ihailuunsa sulaa voitte, ja hänen päivänänsä paastota ja jakaa almuja. — Mut tyhjää kaikki! — Ma luulen, itse lähimäisinenne siin' enemmän te voitatte kuin hän. Ei paastoistanne liho, almuistanne ei hyödy hän, ei häntä jalommaksi tee ihastuksenne, ei mahtavammaks rukouksenne. Mutta ihmisen!