RECHA. — mua valkosiiven leyhkein tulelta näkyväisnä turvaamaan. — Niin kasvoista ma kasvoihin näin hänet, näin enkelin, näin oman enkelini.
NATHAN. Sen ansaitsisit, etkä enkeliä sä näkis kauniimmaks kuin sinut hän.
RECHA (hymyillen).
Ket' imartelette nyt, isä, ketä?
Mun enkeliäni vai itseänne?
NATHAN. Vaan jos tuon hyvän sulle tehnyt ois vain mies, vain luonnon luoma ihminen: ois sinust' enkeli hän, varmaan ois.
RECHA. Ei sellainen hän ollut enkeli, ei, todellinen, aivan todellinen! Omista puheistanne uskon sain mä enkeleihin, ihmeihin, joit' tekee Jumala rakkautemme hyvitteeksi. Mä Häntä rakastanhan.
NATHAN. Ja Hän sua, ja joka hetki ihmeit' tekee sulle ja sinun laisilles, — niin, ikuisesti on tehnyt.
RECHA.
Tuota mielelläni kuulen.
NATHAN. Kai sinust' arki-luonnollista liian ois ajatella: pelastajas oli vain, ristiritari; mut eikö silti se ihme ois? — On korkein ihme, että niin jokapäiväisiksi tosi-ihmeet voi tulla — täytyy tulla. Ja jos ei yleistä ihmettä sit' oisi lainkaan, täysikäinen ei varmaan koskaan ihmeeks sanoisi, mitä siksi sanoo lapsi, jok' avosuin vain tavatonta tarkkaa ja uutukaista.
DAJA (Nathanille). Hällä ilmankin on aivot kiihtyneet, te aiotteko noill' ylevyyksillänne kerrassaan ne särkeä?
NATHAN. Ei huolta! — Eikö ihmeeks se riitä Rechalle, ett' ihminen pelasti hänet, mies, jonk' itsensä pelasti ihme vain, niin, suuri ihme! Sill' onko kuultu, ett' ois armahtanut Saladin yhtään ristiritaria? Tai hältä ykskään ristiritari ees pyytäis, toivois armahdusta? Hälle ees tarjois vapaudestaan kalliimpaa kuin nahkavyötään taikka tikaria?