RISTIRITARI (tyyntyneenä). Ma koko painon tuon moittees tunnen — minkä puserrat — sa pariin sanaan, herra! Tietäisinpä, kuink' Assad — Assad menetellyt ois mun sijassani!
SALADIN. Tuskin kummemmin! — Kai aivan yhtä kuohuvasti, luulen! — Vaan ken jo opetti sun hänen laillaan mua sanoin lahjomaan? Mut todella: jos niin on laita, kuten kerroit mulle, minäkin Nathania kummeksun. — Hän ystäväni sentään on, ja riitaa en ystäväini välille mä sallis. Alistu neuvoihin! Käy varoen! Äl' oitis hylkyväkes kiihkoille hänt' anna alttiiksi! Siit' ole vaiti, min pappis vaatisivat hänelle mun kostamaan! Äl' ole kristitty uhalla muslemien, juutalaisten!
RISTIRITARI. Se pian myöhää oiskin! Patriarkan siit' olkoon kiitos verenhimoisen, jonk' aseeksi ma kammoin antautua!
SALADIN.
Kuink' ennen mua etsit patriarkkaa?
RISTIRITARI. Mua intohimon kiihko sinne vei ja epäröinnin pyörre! — Anteeks suo! — Et minuss' Assadistas enää, pelkään, halunne mitään nähdä.
SALADIN. Paitsi ehkä tuon pelon juuri! Tietäväni luulen, vioista mistä taimii hyveemme. Avujas vaali alati, niin virheiks — en lue virheitäs. — Vaan mene, etsi sa Nathania nyt, kuin sua hän äsken, ja tänne hänet tuo. Mun täytyyhän sopimaan saada teidät. — Jos on tyttö todella mielees, ole huoleti! Sä hänet saat! Ja Nathan muistaa vielä, ett' ilman sianlihaa kasvattaa hän tohti kristittyä lasta! — Mene!
(Ristiritari poistuu, ja Sittah nousee sohvalla.)
VIIDES KOHTAUS.
SALADIN ja SITTAH.
SITTAH.
Kuink' omituista!