SALADIN. Joko uskot, Sittah, ett' Assad kunnon, kaunis nuori mies on ollut?
SITTAH. Jos on ollut, eikä sulla tää ritar' istunut lie mallina! — Vaan kuinka tiedustella unhoittanut oot hänen vanhempiaan?
SALADIN. Erittäinkin kai äitiään? Täss' onko maassa käynyt hän koskaan? Eikö niin?
SITTAH.
Siit' otat selon!
SALADIN. Oh, helpon helppoa! Näes Assadiin niin kiintyi kristikansan kauniit naiset, hän puolestaan taas heihin syttyi niin, ett' aivan huhu nousi jo —. No niin, sit' ei tee mieli muistella. — Siis jälleen hän mulla on; — ja kaikin vikoineen mä pitää tahdon hänet, kaikin oikuin taipuisan sydämensä. — Oh, tuon tytön saa Nathan hälle antaa, eikö niin?
SITTAH.
Antaako? Päästää hälle!
SALADIN. Aivan niin! Mik' oikeus on tyttöön Nathanilla, jos isäns' ei hän ole? Niin ken elon pelasti tytölle, hän yksin perii sen oikeudet, ken loi sen elämän.
SITTAH. Vaan kuinka, Saladin, jos oitis nyt sä tytön luokses ottaisit? Niin hänet omistajasta väärästähän vain het' eroittaisit.
SALADIN.
Oisikohan tarpeen?
SITTAH. Ei juuri tarpeen kai! Mua tähän neuvoon uteliaisuus suloinen vain saa. Eräistä miehistä näes kovin mielin mä tietää, heti kun vain suinkin voin, millaista tyttöä he rakastavat.