DAJA. Oh, älkää oudostelko! — Lyhyesti: ritari Rechaa rakastaa; te suokaa hänelle tyttärenne, vihdoinkin niin tulee loppu synnistänne, josta en kauemmin voi vaieta, ja tyttö taas palata voi kristittyjen keskeen, taas tulee siksi, mikä on; taas on, hän miksi syntyi; hyvyydellänne, jost' emme kyllin kiittää voi, te ette vain tulisia hiiliä ois silloin kerännyt päänne päälle.
NATHAN. Yhä teill' on tuo vanha virsi? Uusin nuotein vain, jotk' eivät oikein ota sointuakseen.
DAJA.
Miks ei?
NATHAN.
Ois ritari mun mieleeni.
Mä hälle ennen muita soisin Rechan.
Mut .. Malttia vain mielees.
DAJA.
Malttia!
Se eihän vanhaa virttänne lie teidän —
NATHAN.
Vain joku päivä vielä malta mieltäs! —
Kas vain! Ken tuolta tulee? Munkkiko?
Käy kysymässä, mitä tahtoo hän!
DAJA.
Niin mitä —? (Menee tulijaa vastaan ja kysyy.)
NATHAN. Anna siis — ja ennenkuin hän pyytääkään. — Kunp' ensin selväks saisin ritarin syntyperän, sanomatta uteliaisuuteni syitä hälle! Nääs jos hän kuulee ne, ja aiheeton on epäluulo, silloin isyyden oon peliin aivan turhaan heittänyt. — Mit' on?
DAJA.
Hän tahtoo teitä puhutella.
NATHAN.
No, tulkoon tänne hän; ja mene sinä.