SEITSEMÄS KOHTAUS.
NATHAN ja MUNKKI.
NATHAN (Isäksi Rechan halustahan jäisin! — Vaikk' enkö saisi siksi jäädä, joskin pois jäis se nimi multa? — Nimenkin sen aina silti itse, itse hän minulle antaa, kun hän huomaa, kuinka mä siksi jäädä haluaisin.) — Mene! Mill' auttaa, hurskas veli, teitä voin?
MUNKKI. Vähällä vallan. — Iloni on teitä taas nähdä, herra.
NATHAN.
Tunnette siis minut?
MUNKKI. Ken teit' ei tuntis! Moneen käteenhän on almut nimeänne painaneet, — myös minun käteeni, jo kauan sitten.
NATHAN (tapainen kukkaroaan).
Lähemmäs, veli, mä sit' elvytän!
MUNKKI. Ei, kiitos vain! En ota mitään — sen mä köyhemmiltä varastaisin. — Kunhan mun sallitte vain omaa nimeäni vähäisen teille elvyttää. Mä myös kehua voinhan teidän käteenne jotakin tuoneeni, mi halveksuntaa ei ansainnut.
NATHAN.
Mä häpeen —. Anteeksi!
Sanokaa: mitä? — ma sen korvaukseksi
sen arvon tarjoon seitsenkertaisen.
MUNKKI. Kuulkaahan ennen kaikkea, kuink' itse mä tänään vasta johduin muistamaan, mink' annoin pantin teille.