NATHAN.
Mulle pantin?
MUNKKI. Viel' äsken Quarantanassa ma istuin, lähellä Jerikoa, erakkona; mut tuli Arabian rosvoja, mun temppelini, kojuni he sorti — ja raasti minut mukaansa. Vaan pakoon mä pääsin onneksi, ja pyytämään ma patriarkalt' uutta paikkaa saavuin, miss' elämäni loppuun hurskaana mä yksin palvella voin Jumalaani.
NATHAN.
Maa jalkaani jo polttaa, hyvä veli!
Pian! Minkä pantin mulle annoit siis —?
MUNKKI. Het' aivan, herra Nathan. — Patriarkka siis mulle lupas ensiks tyhjenevän majasen Taborilla; luostariin maallikkoveljeks siihen asti käski. Siell' oon nyt, herra Nathan, Taborille sadasti varmaan päiväss' anellen. Mua patriarkka nähkääs paljon käyttää, mit' inhoon kovin. Esimerkiksi —
NATHAN.
Mä pyydän, joutukaa!
MUNKKI. Jo siinä oonkin! — On hälle joku korvaan kuiskannut, ett' eräs juutalainen täällä elää, jok' kristittyä lasta tyttärenään on kasvattanut.
NATHAN (hämmästyen).
Kuinka?
MUNKKI. Kuulkaa loppuun! Mua käskee hän jos mahdollista siis jäljille pääsemään tään juutalaisen, tuost' ylen kauhtuneena konnuudesta, mi synti vastoin pyhää henkeä on hänest' oikea; se, mikä meille on syntein synti, — vaikka, kiitos taivaan, me emme aivan tyystin tiedäkään, mit' on se oikein. Silloin äkin herää mun omatuntoni, ja mieleeni mun johtuu, että itse aikoinani oon ehkä tilaisuutta antanut ma kuolonsyntiin tuohon. — Sanokaas: Kahdeksantoista vuotta sitten eikö kuukauden parin vanhan tyttösen haltuunne eräs huovi tuonut?
NATHAN.
Miten? —
Niin — tosiaan —, niin kyllä —
MUNKKI. Katsokaahan mua suoraan! — Huovi tuo — se minä oon!