RISTIRITARI.
Nyt oonpa varma!
SALADIN. Hyvästä työstä noin ken kopeilee, sen tekee tyhjäksi. Min pelastit sa, ei silti omaas ole se. Tai muutoin ois ryöväri, min ahneus tuleen ajaa, sun veroisesi sankari! (Menee Rechaa kohti, tuodakseen hänet ristiritarin luo.) Laps armas, tulehan, tule! Häneen älä suutu! Jos toisenlainen ois hän, kylmempi, vähemmän ylväs ois hän: surmaan ois hän sinut jättänyt. Sun laskettava on toinen puoli toisen ansioksi. — Tulehan, saata hänet häpeisiinsä! Tee, mik' ois hänen tehtävänsä: hälle sa rakkautesi tunnusta! sa tarjoo hänelle itses. Sua jos halveksii, jos unhoittaa hän koskaan, kuinka paljon enemmän teit sä tässä hänen vuokseen kuin hän sun vuokses … Mitä onkaan hän sun vuokses tehnyt? Savustuttanut vähäisen itseään? Sep' onkin jotain! — Tuoss' Assadistani, mun veljestäin, ei ole mitään! Hänt' on muoto vain, ei sydän. Tule, armas…
SITTAH.
Mene, lapsi!
Kiitollisuuttas aivan vähän vasta
se osoittaa, jos ollenkaan.
NATHAN. Seis, Sittah, seis, Saladin!
SALADIN.
Sä myös?
NATHAN. Tääll' eräällä on vielä sanottavaa…
SALADIN. Kenpä kieltäis! Epäilemättä isänsijaisella on sananvalta. Ensimäisnä vielä, jos tahdot. — Kuten kuulet, asian ma tunnen pohjaa myöten.
NATHAN.
Etpä sentään!
Mä itsestäin en puhu, — toisesta,
kokonaan toisesta, jot' ennakolta,
Saladin, sentään kuulemaan sua pyydän.
SALADIN.
Ken on hän?
NATHAN.
Rechan veli?