MUNKKI. Niin, sitä — sit' en kyllä täysin tunne. Vaan Fiilip-kuninkaalle kirje on. — On patriarkall'… Ihmeekseni usein käy, miten pyhimys, jonk' elää pitäis vain taivaassa, voi samall' alentua niin paljon asioita tietämään tään maailman. Lie karvasta se hälle.
RITARI.
Siis — patriarkalla —?
MUNKKI. On tarkka tieto ja vallan varma, milloin, mistä päin ja miten, kuinka voimakkaana käy Saladin ryntäämään, jos ilmi puhkee taas sota.
RITARI.
Tuonko tietää hän?
MUNKKI. Ja sen hän Fiilip-kuninkaankin tiedoks soisi, jott' arvioida hänkin suunnilleen vois, onko vaara liian peloittava, vai onko aselepo, minkä te, ritarit, uljaasti jo rikoitte, hinnalla millä tahans' uusittava.
RITARI. Kas siinä patriarkka! — Niinpä vain! Tuo jalo herra mua ei pyydäkään vain viestinviejäksi, vaan — vakoojaksi. — Sanokaa, hyvä veli, herrallenne: mikäli selvän saitte minusta, en ole sitä maata. — Itseäni mun viel' on katsottava vangiksi, ja ristiritarien tehtävänä on yksinomaan kaipaa käytellä, ei vakoilla.
MUNKKI. Kas sitä minäkin! — Ja tuost' en herraa juuri moitikaan. — Vaan jäljellä on paras. — Patriarkka on vielä urkkinut, min niminen ja miss' on Libanonilla se linna, min kätköiss' on ne summat suunnattomat, joill' isä varovainen sulttaanin väkensä; pestaa, sotavalmistelut kustantaa kaikki. Silloin tällöin lähtee Saladin siihen linnaan syrjäteitä, vain nimeks seuruetta mukanaan. — Kai ootte huomannut?
RITARI.
En koskaan!
MUNKKI. Milloin Saladin helpompi ois siepata ja armonisku antaa hänelle? Te säpsähdätte? — Oh, jo tarjoutunut hurskaita maroniittejä on pari samaiseen uhkatekoon, kunhan vain saa johtajakseen kunnon miehen.
RITARI. Joksi taas minut valinnut on patriarkka?