NATHAN. Mihinkään parempaan ei oikeutta! Minulle onni, luonto kaiken muun on lahjoittanut. Vain tään omaisuuden oon itse ansainnut.
DAJA. Kuin kalliisti, oi Nathan, saankaan maksaa hyvyytenne! Jos hyvyys, tuolla mielin harjoitettu, hyvyyttä onkaan!
NATHAN.
Tuolla mielin? Millä?
DAJA.
Mun omatuntoni…
NATHAN. Suo, Daja, ensin mun kertoa…
DAJA. Mun omatuntoni, ma sanon…
NATHAN. … minkä kauniin kankaan olen ma sulle Babylonist' ostanut. Niin upean ja silti aistikkaan! Tuon tuskin Rechallekaan kauniimpaa.
DAJA. Mit' auttaa se? Mun täytyy sanoa: ei omatuntoni jää kuuroks enää.
NATHAN. Ja haluanpa nähdä, kuinka ovat sun mielees korvarenkaat, käädyt, soljet ja sormus, jotka sulle valikoin ma Damaskosta.
DAJA.
Sellainen te ootte!
Vain lahjain anto mieless', aina vain!