NATHAN. Sä yhtä alttiist' ota kuin ma annan, ja vaiti jää!
DAJA.
Niin, vaiti! Oottehan
suoruuden, jalouden perikuva.
Mut Nathan…
NATHAN. Mut oon juutalainen vain, sa tarkoitathan?
DAJA. Mitä tarkoitan, paremmin tiedätte.
NATHAN.
Siis vaikene!
DAJA. Ma vaikenen Mit' eessä Jumalan on väärää tässä ja mit' en voi estää, en muuttaa voi, te siitä vastatkaa!
NATHAN.
Ma vastaan! — Vaan hän missä viipyy, missä?
Kunp' et mua petä, Daja! Tietääkö
hän mun ees tulleen?
DAJA. Sitä teiltä kysyn! Häll' yhä kauhu hiipii hermoissaan. Häll' yhä kaikkeen muiston mielikuva luo lieskan hohteen. Nukkuessaan valvoo ja valvoessaan nukkuu hän: niin vuoroin maan kasvi on hän, vuoroin taivaan henki.
NATHAN.
Voi lasta! Voi meit' ihmispoloja!
DAJA. Tän' aamuna hän silmät kiinni kauan kuin kuollut makas. Sitten äkisti hän nousi huutain: 'Kuule! Kuule! Tuolla jo saapuu isän kameelit! — Ja kuule! Myös isän ääni hellä!' Kohta sammui taas hänen katseensa ja patjalle pää raukesi, kun käden tuki vaipui. — Mä syöksen portille! Ja todella: te tulettekin, tulettekin siinä! Mi ihme! Kaiken aikaa sieluns' oli vain teidän luonanne — ja hänen. —