NATHAN.
Hänen?
Kenenkä hänen?
DAJA. Miehen, joka hänet pelasti liekeistä.
NATHAN.
Ken on hän? Missä?
Ken pelasti mun armaan Rechani?
DAJA. Hän nuor' on ristiritari, jok' äsken juur' oli tuotu tänne vankina ja jolle Saladin soi armon.
NATHAN.
Mitä?
Vai ristiritari, jonk' armahti
Saladin? Eikö vähemp' ihme Rechaa
ois pelastanut? Taivas!
DAJA. Surman oma ois Recha ilman häntä, joka jälleen henkensä, lahjaks saadun, alttiiks antoi,
NATHAN. Miss' on tuo jalo mies nyt, Daja, missä? — Vie minut jalkains' eteen! Annoitte kai hälle aluks aarteet kaikki, kaikki, jotk' oli hallussanne? Lupasittte kai paljon, paljon lisää?
DAJA.
Kuinka voimme?
NATHAN.
Oh, ette?
DAJA. Emme tiedä, niistä tuli ja minne meni hän. — Vaikk' ensinkään hän taloa ei tuntenut, päin syöksi, vain kuuloon luottain, vaippa suojanaan, savuhun, tuleen, ääntä kohti, joka meit' apuun huusi. Miesnä menneenä jo häntä pidimme, kun äkist' esiin hän lieskain läpi ilmestyy ja Rechaa väkevin käsin kantaa. Kiitos, riemu ei häntä liikuta ja kylmänä hän saaliins' alas laskee, — väkijoukkoon pois katoaa!