NATHAN.
Ei ainiaaksi, toivon.
DAJA. Taas näimme sitten lähipäivinä tuoll' astelevan hänen alla palmuin, jotk' ympäröivät Vapahtajan hautaa. Hänt' ihastuen menin kiittämään ja pyysin, vannotin, ett' edes kerran viel' armaan tyttölapsen luokse saapuis, jok' ei saa rauhaa, ellei jalkain juureen saa hälle tuoda kyynelkiitostaan.
NATHAN.
Kuin kävi?
DAJA. Turhaa! Kuuro hän on meille, mua varsinkin vain katkerasti pilkkas…
NATHAN.
Te siitä säikähtäin…
DAJA. Ei ensinkään! Ma joka päivä uudest' yritin ja joka päivä uutta pilkkaa kestin. Mit' oonkaan sietänyt! Mit' olinkaan viel' lisää valmis kärsimään! Vaan kauan hän kartellut jo noit' on palmuja, jotk' ympäröivät Vapahtajan hautaa; ja missä piilee hän, ei kukaan tiedä. — Mit' aprikoitte?
NATHAN. Sitä aprikoin, mi vaikutus voi sieluun sellaiseen kuin Rechan olla tällä. Halveksuntaa sen kestää, jolle sydän vaatii suomaan niin suuren arvon! Siten kiintyä ja kohta siten hyljityksi tulla! — Saa kyllin pää ja sydän kiistää siinä, vihaanko vaipua vai synkkään tuskaan. Ei aina kumpaankaan. Voi taistelu lopulta haaveiluksi raueta, ja silloin pää ja sydän keskenään osia vaihtavat — mi pahaks koituu! — Näin Rechan laita on, jos hänet tunnen: hän haaveilee.
DAJA. Vaan kuinka hurskaasti, kuink' armaasti!
NATHAN.
Se haaveilua silti!
DAJA. Varsinkin eräs — haave, niin jos tahtoo — kaunistaa häntä. Hänestä ei ole maan lapsi, maallinen, tuo ritari; vaan enkeli, jot' uskoi lasna jo hän pienen sydämensä suojaajaksi, se pilvivaippansa ol' yltään luonut ja tuless' ympärillään liidellyt, mut äkisti se ristiritarina esille astui. — Miksi hymyillä? Tai hymyilkää, — ja houre kallis hälle tuo jättäkää, jot' ei mun uskoni, ei teidän eikä muslemien kiellä.